Sote
on suuri, hallelujaa…
Rakastettu isäni piti Gildasta yli
kaiken, siis siitä 1946 valmistuneesta elokuvasta, jonka pääosissa Rita Hayworth ja Glen Ford. Hän kävi katsomassa sen niin usein kuin siihen aikaan voi. Sitten
tuli pitkä aika, jona elokuvaa ei voinut katsoa missään, sitten vhs ja
myöhemmin dvd ja blueray pelastivat tilanteen, ja isäni katsoi Gildan silloin
kuin halusi. Isäni kuoli sairaalassa Gildaa katsoen, hän kuoli vasta sitten kun
ruutuun oli ilmestynyt The End.
Isäni kuoli onnellisena. Elokuvasta muistan myös hämyisen sävelmän
”Amado mio”, joka soi usein lapsuudenkodissani, ja jota hän hyräili. Usein hän
tanssi äidin kanssa, kun tuo sävel kuului radiosta. Toisinaan hän kaappasi
minut syliinsä ja tanssi tuota sävelmää, joka oudolla tavalla kiehtoi häntä
läpi elämän.
Olen isäni tyttö. Kyllä ja nimenomaan.
Nimeni on Gilda Pesonen.
Asun Turussa, olen siis turkulainen. Olen 65-vuotias, juuri eläkkeelle
siirtynyt. Silmäni ovat siniset, vartaloni hieman pyöreähkö, hiukseni harmaat,
pituuteni 159 cm olen perinyt isäni äidiltä, joka myöskin oli 159 cm pitkä.
Rasvaprosenttiani en ole koskaan antanut mitata, vaan olen aina paennut
tilanteesta.
Olen tehnyt koko elämäni kovasti töitä, sairaslomia en ole ehtinyt
pitää. Koska työeläkkeeni on pieni, saan
lisäksi kansaneläkettä. Nykyinen Juha Sipilän hallitus juuri leikkasi
kansaneläkkeitä. Oli ensimmäinen hallitus kautta aikojen, joka on leikannut
kansaneläkkeitä. Omana mielipiteenäni sanon, että se on aina poliittinen
pahoinpitely, kun suurituloinen leikkaa pienempituloiselta. Poliittinen
pahoinpitely olisi saatava rikoslakiin niin pian kuin mahdollista.
Kansaneläkkeen leikkauksesta huolimatta minun on pidettävä menoni
tulojeni suuruisina. Olen luopunut maidosta, juon lasin vettä maidon sijaan.
Mutta asiaan.
Lonkkaani.
Nuorempana huutelin ympäriinsä, että vanhuus tulee yksin, mutta ei se
tahdo ihan niin olla. Kävelyni on vuosien saatossa muodostunut yhä
kivuliaammaksi. Tämä johti siihen, että lääkärini sanoi, jos haluan kävellä
vielä kahden vuoden päästä, niin minun olisi mentävä lonkkaleikkaukseen. Ja
kävellähän minä halusin.
Mutta asiahan ei ollut niin yksinkertainen, että menisin sairaalaan, ja
minulle leikattaisiin uusi lonkkanivel paikoilleen. Nykyajan hurmoksellisia
sanoa ovat kilpailutus ja valinnanvapaus. Hallitus oli kaikessa viisaudessaan päättänyt,
että minun oli kilpailutettava lonkkaleikkaukseni. Myös lonkkanivelen teko
olisi kilpailutettava, ja minun olisi hankittava se itse. Kela siitä sitten
korvaisi 9 % myöhemmin.
Myös valinnanvapaus minulla olisi, kunhan valitsisin aina halvimman.
Niin, ja ennen kilpailutusta minun oli yhtiöitettävä itseni.
Postini tulee nykyään nimellä Gilda Pesonen Oy.
Sitten kilpailutukseen. Minun oli lähetettävä 4 eri tarjouspyyntöä: 1)
Lonkkanivelen valmistus, 2) Leikkaukseen nukuttaminen, 3) Lonkkaleikkaus, 4)
Herääminen.
Lonkkanivelen valmistuksen voitti eräs Keskisuomalainen metalliyritys. Nivel
tuli minulle Matkahuollon välityksellä. Se oli hyvin kiiltävä, ei lainkaan
luuni värinen. Näin siitä oman kuvani. Oheiskirjeessä sitä kehotettiin
käsittelemään hellävaroin, jotta ei tulisi lommoja ja naarmuja, ja muistettava ottaa se sairaalaan mukaan.
Muut kilpailutukseni sitten menivätkin oudosti. Leikkaukseen
nukuttamisen voitti Turun Yliopistollinen Keskussairaala. Varsinaisen
lonkkaleikkauksen voitti Kuopion Yliopistollinen Keskussairaala. Heräämiseni
tapahtuisi Kajaanissa. Matkan Turun, Kuopion ja Kajaanin välillä minun olisi
järjestettävä itse, samoin kuin Kajaanista Turkuun.
Soitin Terveyskeskukseen ja kysyin, että miten näin voi olla. Sieltä vastattiin,
että näin voi olla.
Huolestuin tietenkin valtavasti, että miten minun tulisi menetellä.
Kajaanista pääsisin kyllä junalla kotiin, sillä olinhan jo hereillä, mutta
matkoihin Turusta Kuopioon, ja Kuopiosta Kajaaniin en keksinyt minkäänlaista
ratkaisua.
Sitten kummipoikani Teppo, joka on maanviljelijä Mynämäeltä, tuli
käymään. Hän on herttainen, hyvä poika ollut aina. Soitteleekin kerran viikossa
ja kyselee kuulumisia.
Kerroin Tepolle ongelmani ja hän oli heti valmis auttamaan. Hänellä oli
farmariauto, jonka takatilan kävimme mittaamassa. Se oli 160 cm pitkä, kun
takapenkin selkänojat oli kumottu alas. Jäisi vielä 1 sentti rakoa varpaisiin, kun
takaluukun humauttaisi kiinni, jos pääni
olisi menosuuntaan.
Päätimme sitten näin: Teppo käy Motonetista ostamassa nokkakärryt ja
taakkaliinoja. Hän sitten ajaa minut tavaratilassa ensin Turusta Kuopioon,
sitten Kuopiosta Kajaaniin. Kajaanista
Turkuun voin sitten jo istua etupenkillä normaalin henkilömatkustajan tavoin.
Heti Tepon lähdettyä minua alkoi epäilyttää kaikki. En tiedä tulinko
järkiini, vai lähtikö järki minusta. Samantekevää.
Ennen oli ennen, nyt on nyt. Isälläni oli Gilda, joka antoi voimia.
Minulla on Sote, joka vie voimani.
En aio matkustaa Kuopioon, enkä Kajaaniin.
Valitsen vain tuon operaation Turussa.
Ei minulla muuta.
Gilda Pesonen Oy lopettaa tähän.
