 |
| Rakkaustarina, love story, parisuhde, rakkaus, romanssi, romantiikka |
Rakkaustarina: Kasvot väkijoukossa.
Jokaisen ihmisen elämässä on tienhaaroja, jotka kohtalo tai
ihminen itse valitsee. Jokainen ihminen, joka kulkee olevaa tietään ei koskaan
saa tietää toista tietään. Me kuljemme aina olevaa tietä, sen jonka itse tai
kohtalo meille valitsi, ja sen me tiedämme ja tunnemme joka päivä, mutta se
toinen tie, jota emme koskaan kulkeneet, loistaa ja kimmeltää aina kauniina
muistoissamme. Me palaamme muistoissamme tuohon tienhaaraan, mutta emme koskaan
voi enää valita, emme koskaan voi kulkea toista tietämme.
Oli syksy vuonna 1998, ja ilma kantoi mukanaan kosteuden ja
maahan leijailevien keltaisten ja punaisten lehtien tuoksun. Tomi käveli
Helsingin keskustassa, kiireettömänä mutta ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän
näki hänet.
Nainen seisoi suojatien reunassa, vaalea villakangastakki
suojanaan ja tuuli kieputtaen tummia kutreja kasvojen ympärille. Hän naurahti
jollekin ohikulkevalle ihmiselle, ja se
hymy - se sai maailman pysähtymään. Tomi tunsi sydämensä hypähtävän tavalla,
jota hän ei ollut koskaan kokenut. Se ei ollut pelkkä ihastuksen hetki, vaan
jotakin syvempää, kuin olisi tunnistanut vanhan tutun, vaikka ei ollut koskaan
tavannut häntä. Maa huojui hänen allaan, tuuli pyöritti lehtiä kasvoihin.
Ennen kuin Tomi ehti ottaa askeltakaan, liikennevalo vaihtui
ja nainen katosi väkijoukkoon. Hän yritti seurata, mutta ihmiset valuivat hänen
eteensä, ja hetkessä nainen oli poissa, lumottu hetki oli poissa.
Seuraavina viikkoina Tomi palasi samalle kadulle yhä
uudelleen, katsellen jokaisen kulkijan kasvoja. Hän istahti kahviloihin, kulki
kiireettömänä toivoen näkevänsä edes vilauksen siitä hymystä, joka oli jäänyt
hänen mieleensä kuin kaiku jostakin menneestä.
Vuosien vieriessä Tomi jatkoi etsimistä. Jokainen
tummahiuksinen nainen, jokainen tuttu ele tai naurahdus sai hänet pysähtymään
ja tarkastelemaan tarkemmin. Hän tiesi, ettei ollut rakastunut johonkin, joka
oli ollut – vaan johonkin, josta ei pääsisi koskaan irti, se vain kasvoi ja
paisui hänen sisällään.
Kaksikymmentäviisi vuotta kului. Tomi oli ehtinyt rakastaa
ja menettää, mutta hänen sydämensä perukoilla eli aina tuo yksi hetki, tuo yksi
hymy, joka oli muuttanut kaiken. Hän ei koskaan nähnyt naista uudelleen, mutta
joskus hän mietti: oliko se kohtalon leikki vai muistojen kahle, jota hän ei
osannut katkaista?
