Novelli:
Koiran kuolema
Mies ja koira kulkivat kylän läpi
keväisenä päivänä kuin mikäkin onnekas
pariskunta, jolla on toisensa.
Ennen kylää he olivat kulkeneet pitkän
metsätaipaleen. He olivat kulkeneet vanhan kirkon ja kylän hautausmaan halki.
Hautausmaalla kulki vanha mies ja vanha nainen. Heillä oli ollut hyvä, pitkä liitto.
Vanha mies katseli hautakiviä ja kuvaili niitä naiselle. He kulkivat toisiaan
kädestä kiinni pitäen. Vanha mies tuki hauraan, sokean naisen kulkua. Maassa
kukoisti leskenlehtiä kevätauringon lämmittäessä.
Talven aikana mies oli antanut
hiustensa ja partansa kasvaa entistä pidemmiksi kuontaloiksi. Tummat hiukset
ulottuivat hartioille, ja hoitamaton parta peitti kasvoja. Miehen selässä oli
ruskea, iso retkireppu, jossa kylän kaupasta tehdyt ostokset olivat. Olalta
roikkui Nikon- kamera leveässä hihnassa. Parhaat päivät jo ohittanut,
napittamaton popliinitakki liehui tuulessa hänen yllään.
Miehen rinnalla kipittävä koira oli
luppakorvainen. Mustaa, ruskeaa ja likaisen valkoista lyhyessä karvassa.
Koirassa oli kai kaiken maailman koirarotujen kiimat sekaisin, ja ihmiset
pitivät koiraakin oudon näköisenä. Jotkut ihmiset laskivat leikkiä, että juuri
sellainen koira oli kuin isäntänsäkin. Tai päinvastoin. Mutta miehestä koira
oli mitä kaunein. Hän rakasti koiraa ainoana omanaan, ja koira rakasti häntä
yhtä paljon. Koira oli onnellinen, sen turkki kiilsi terveenä. Koiran nimi oli
Koira.
Mies oli löytänyt koiran vuosia
sitten kaatopaikalta. Hän oli kuullut
sinne jätetystä säkistä koiranpennun surkeaa ininää. Siitä lähtien he olivat
kulkeneet erottamattomasti samaa matkaa.
Mies oli kävellyt tässä kylässä
ensimmäistä kertaa jo vuonna 1979, noin
kolmekymmentä vuotta sitten, mennessään ostamaan kettinkiä
rautakaupasta. Hän oli silloin ollut
nuori. Heitä oli ollut paljon, ja he kaikki olivat olleet nuoria luonnonsuojelijoita.
He olivat tulleet kaikkialta Suomesta estämään kylän läheisyydessä olevan suon
kuivauksen. He olivat tulleet pelastamaan kurjet. He olivat palavasti uskoneet
asiaansa. He olivat padonneet kaivetut laskuojat. He olivat kytkeneet itsensä
kahlein kaivinkoneisiin. Ja mikä parasta, he olivat voittaneet. Suon ojitus oli
lopetettu, kurjet olivat saaneet jäädä. Mutta kun tapauksesta oli kulunut kaksi
vuotta, yksi mies oli palannut suolle henkilökohtaisista syistä. Siitä lähtien
suo oli ollut hänen kotinsa. Hänen kotinsa ja ammattinsa.
Talvet mies asui kylässä olevassa
kahden huoneen punaisessa mökissään. Mies oli asunut siinä aluksi vuokralla,
sitten ostanut mökin omakseen. Jo varhain keväisin, ennen kurkien tuloa, hän
muutti suolle kyhäämäänsä asumukseen. Elantonsa hän sai suosta kertovista
lehtiartikkeleista ja valokuvista, joita kuvatoimisto välitti kaikkialle
maailmaan.
Suo, jonka rannalla mies koiransa
kanssa kesäisin asui, oli vanha. Suo oli yhtä vanha kuin valtava kivenlohkare,
jonka mannerjäätikkö oli laskenut matkastaan suon origoon joskus ammoisina
aikoina. Suon laidalla, miehen asumuksen edessä, makasi puolittain upoksiin
painunut traktori kaivinkita kuin ikuiseen tappiohuutoon nousseena. Ruoste oli
syöpynyt sen rautasydämeen asti, suo imi ja söi vihollistaan jatkuvasti.
Traktorin edessä oli leirinuotioiden mustuttamia kantoja yli kahden
vuosikymmenen takaa. Mies tunsi haikeutta menneeseen katsoessaan tätä näkyä.
Joskus iltaisin, auringon laskiessa, mies haisti elävästi käristyvien, rikki poksahtavien
nuotiomakkaroiden tuoksun. Tuulettomina iltoina mies kuuli jopa kitaran soittoa
siitä maailmasta, joka oli mennyt.
Kylän koulussa, jossa mies kävi
pitämässä luonnontiedon tunnin pari kertaa lukuvuodessa, hän oli tutustunut
erääseen tyttöön. Tyttö oli nyt kymmenen vuotta. Tytön hiukset oli leikattu
puolipitkiksi. Tyttö ei pelännyt miestä, sillä hän oli tavoittanut miehen
silmät, jotka olivat siniset ja lempeät. Syksyllä mies oli antanut tytölle
pinon valokuvia kurjista tytön tekemää esitelmää varten.
Nyt kevät oli jo niin pitkällä, että
kurkien olisi pitänyt tulla jo kaksi- kolme viikkoa sitten. Mutta päivä
toisensa jälkeen eteläinen taivas oli ollut tyhjä.
Ostettuaan kaupasta kaikkea
tarpeellista, mies suuntasi kulkunsa takaisin suolle. Kun mies oli ohittanut
koulun, tyttö juoksi pihalta hänen luokseen.
- Sinun kurkesi eivät ole vieläkään
tulleet, tyttö sanoi.
- Odotan niitä aivan näinä päivinä,
mies vastasi. - Tänään, huomenna. Eivät ne jätä tulematta.
- Eivät ne tulisi, jos suo olisi
kuivattu, tyttö sanoi. - Jos suo olisi kuivattu, niin se olisi samaa kuin
ihmiseltä olisi hajotettu talo ympäriltä.
- Sinä olet viisas tyttö, mies sanoi ja
katsoi tyttöä lempein, rakastavin silmin.
Koira kiersi nuuskien tyttöä. Tyttö
silitti ja taputti sitä. Koiran nenä oli kuin mustaa, kosteaa lakritsia.
- Missä kurjet talvehtivat? tyttö
kysyi, vaikka aivan hyvin itsekin tiesi.
- Välimeren maissa ja Afrikassa, mies
vastasi.
- Mikseivät ne jää sinne, kun siellä on
aina lämmintä, tyttö ihmetteli.
Taas mies katsoi tyttöä lempein,
rakastavin silmin, ja sanoi: - Koska niiden on palattava tänne. Ne saavat
äänettömän käskyn ja lähtevät matkaan. Tämän suon ne muistavat, vaikka ne
unohtaisivat kaiken muun.
- Kurjet syövät ruohoa ja juurikasveja,
tyttö esitelmöi. - Joskus ne nappaavat sisiliskon tai sammakonkin nälkäänsä. Ja
matoja ja hyönteisiä ne syövät. Myös kovakuoriaisia, heinäsirkkoja ja
sudenkorentoja. Kurjilla on geeneissään yli 40 miljoonan vuoden kokemus. Kurjet
elävät elinikäisessä parisuhteessa. Jos puoliso kuolee, toinen elää yksin, ja
kuolee viimein suruun.
- Hyvin olet esitelmäsi tehnyt, mies
sanoi. - Monikaan tyttö ei tiedä kurjista niin paljon kuin sinä.
- Minä olenkin aika tyttö, tyttö sanoi.
- Toivottavasti kurjet eivät tule liian
myöhään, jotta poikaset ehtisivät kehittyä, mies sanoi. - Suon pinta on jo
alkanut vihertää. Lehdet puhkeavat puihin ja niiden pitäisi alkaa rakentaa
pesää. Kurjet tulevat lentokykyisiksi noin kymmenen viikon ikäisinä. Toivon
tosissani, että ne tulevat pian. En ymmärrä, mikä on se mahti, joka niitä
pidättelee tänä keväänä. Viime vuonna ne tulivat kolmisen viikkoa sitten. Se on
pitkä aika kurkien lyhyessä kesässä. Poikaset eivät ehdi kehittyä syksyksi ja
ne voivat paleltua kuoliaaksi. Jokainen päivä tästä lähtien on pois niiltä.
Toivon sydämestäni, että ne tulevat tänään.
- Katson joka aamu ensimmäiseksi
taivaalle, tyttö sanoi.
- Kyllä ne tulevat, mies sanoi. - Ei
uskoaan saa menettää milloinkaan. Älä sinäkään menetä. Usko aina huomiseen.
Ellei jokin onnistu, niin huomenna se onnistuu.
-Ei kukaan muu voi ottaa ihmiseltä
hänen maailmaansa pois kuin ihminen itse, mies sanoi vielä. -Älä koskaan menetä uskoasi sinäkään.
Kunnioita vanhempiasi. Käy koulusi parhaan kykysi mukaan. Valmistu hyvään
ammattiin. Äläkä koskaan menetä uskoasi huomiseen. Lupaa se minulle.
- Minä lupaan, tyttö sanoi.
- Tuletko pian taas kylälle, tyttö
kysyi vielä.
- Elämä on ympyrä, me kohtaamme
uudelleen, mies vastasi.
Kun tyttö oli palannut koulun pihalle,
mies jatkoi matkaansa.
Varjoisissa paikoissa metsää oli vielä
lunta, kun mies ja koira kulkivat suota kohti. Koira juoksenteli eloisasti
miehen edellä, takana ja sivulla. Se teki laajoja kaarroksia, pyrähdyksiä ja
hyppyjä. Mies kulki rauhallisin askelein sormet selkärepun hihnoissa kiinni.
Keväinen ilma oli raikasta hengittää. Luonto oli heräämäisillään eloon, mies
tunsi sen joka hengen vedolla.
Lähellä kaatopaikkaa mies kuuli
laukauksia. Laukauksia oli kolme. Sitten hiljaisuus. Hetkeä myöhemmin hän näki etäällä pakenevan
hahmon, jolla oli ase olalla. Miehen oli
komennettava koiraansa, jotta se ei olisi lähtenyt perään. Mies otti joitakin
valokuvia pakenijasta nopeaan tahtiin.
Pyssymies oli sama, joka alituiseen
samosi metsää laukaukset seuranaan. Saaliiksi kelpasi niin kaatopaikan rotat
kuin metsän linnut ja oravat. Aiemmin alkukeväällä metsässä oli tuhottu käärmeiden talvipesä. Käärmeet oli
vedetty koukulla ulos pesästä ja tuhottu. Niitä oli heitelty puiden oksille.
Suunnitelmallisuudesta oli kertonut paikalle jäänyt lapio ja rautakanki. Myös
suuri saapas oli potkinut muurahaispesiä eri puolilla metsää.
Kaatopaikasta lähtien koira kulki lopun
matkaa suolle hyvin tottelevaisesti miehen rinnalla, eikä kirmaissut pitkin
metsää.
Ulkonäöstään huolimatta miehen suolle
kyhäämä asumus oli sisältä kodikas ja lämmin. Miehen vuode oli sen vasemmalla
seinustalla, koira nukkui oikealla. Joskus mies oli aikonut vaihtelun vuoksi
vaihtaa paikkoja, mutta koira ei ollut suostunut. Huoneen perällä keskellä oli
tuoli ja pöytä verhotun ikkunan alla. Pöydällä oli öljylamppu ja kirjoituskone.
Seinällä, miehen makuusijan yllä, oli hyllykkö, jossa oli papereita,
lehtileikkeitä ja valokuvia siisteissä mapeissa. Koiran yläpuolella olevassa
hyllykössä olivat kameroiden rungot ja lukuisat objektiivit hyvässä
järjestyksessä. Kamiina oli peränurkassa.
Illalla mies ja koira istuivat
rätisevän nuotion ääressä asumuksen edessä. Mies rahnutti koiran kaulaa, ja
koira piti siitä. Mies oli juonut muutaman pullon olutta ja syönyt makkaraa.
Oli jo hämärän hetki.
Kunpa vain kurjet tulisivat, mies
ajatteli. No, kyllä ne saapuvat, hän ajatteli. Kurjet tulevat huomenna, siitä
olen aivan varma. Kurjet jaksavat lentää seitsemänkymmentä peninkulmaa
lepäämättä, kun hullu halu polttaa niitä tähän suohon. Syksyllä pois
lentäessään ne suorittavat välilaskun useammin.
Taivaanvuohet olivat jo tulleet, mutta
kurjet eivät. Rantaruohikossa asustivat lukuisat ruohokerttuset, rytikerttuset,
ja harvinaiset rastaskerttuset. Hieman etäämpänä suosta lauloivat viita- ja
luhtakerttuset. Vain suon kuninkaalliset puuttuivat.
Nuotion lämmön lumoamana mies vaipui
hetkeksi jonnekin kauas ja näki kurjet. Niitä oli pieni ryhmä suosaarekkeella,
joka kelluvana liikkui pitkin suota tuulten tahdossa. Kurjet kumartelivat
toisilleen niin kuin kohteliaat ihmiset ja alkoivat sitten tanssin. Ne leyhyttelivät
suuria siipiään, tanssivat paikallaan, hyppivät ilmaan, ja juoksentelivat
edestakaisin. Jotkut kurjet viskelivät nokillaan oksanpätkiä ilmaan ja
yrittivät sitten tavoitella niitä.
Mies palasi koiran luo.
- Meinasin nukahtaa, mies sanoi
koiralle, jonka pää lepäsi hänen sylissään.
Mies lisäsi muutaman oksankappaleen
nuotioon ja aukaisi uuden olutpullon. Nuotion edessä suon laidalla makasi
upoksiin painunut traktori. Sen kaivinkita oli noussut ylös tappiohuutoon yli
kaksikymmentä vuotta sitten.
- Et enää pärise tällä suolla romu,
mies uhmasi ääneen. - Me selätimme sinut, romu. Me selätimme rautaruumiisi.
- Et totisesti arvannut tehtaasta
tullessasi, että tämä suo on hautasi, mies puhui yhä ääneen. - Ruma romu sinä
olet. Minä olen kännikäki, mutta sinäpä olet ruma, eloton romu.
Miehen äänensävystä koira ymmärsi, että
suossa makaava rautakasa oli täysin
kelvoton. Isäntäänsä tukien koira meni traktorin luo ja haukkui muutaman
kerran hyvin vihaisesti.
Kiivaat haukunnat veivät kuitenkin
koiran loput voimat. Sen häntä piiskasi laiskasti, kun se kulki majaan. Majassa
se asettui täkille, joka oli sitä varten. Kun mies hetken perästä tuli sisälle,
koira nukkui jo. Ennen vaipumistaan uneen mies toivoi, ettei hänen unissaan
olisi muistutuksia menneestä.
Kun koira ja mies olivat menneet
majaan, hirvet ilmestyivät yön varjoista syömään vesikasveja suon rantaan.
Aamulla mies heräsi varhain, kun koira
nuoli hänen kasvojaan. Rupisammakko olet, mies ajatteli.
Mies antoi ruokaa koiralle. Koira söi
suurella halulla. Mies katsoi, kun koira söi. Sitten mies meni ulos.
Aamunkoitto oli kaunis, vaikka sen viileys värisytti häntä. Auringon hidas valo
paistoi suosumun läpi. Mies katsoi auringon nousevaa valoa lainehtivaa suota,
jossa kapeat, mustat maakaistaleet kiemurtelivat avovesirimpien poikki.
Luomisen aamun ensimmäinen valo, mies ajatteli. Tämä on maailman kaunein
paikka.
Mies toi Nikon-rungon ulkona olleelle
kamerajalustalle. Hän asensi siihen 400 mm:n objektiivin ja katsoi sen läpi
etelää kohti. Mutta hän näki vain elottoman taivaan. Mikään ei viitannut
siihen, että kurjet olisivat tulossa. Aavistus oli ollut väärä.
Kameraa huoltaessaan mies kuuli
laukauksen metsästä. Se oli terävä, pelästyttävä laukaus, joka äkisti rikkoi
suon rauhan. Mies ajatteli, että mikä tappovietti pyssymiehenkin oli herättänyt
näin varhain. Mies kuunteli metsää hetken, mutta laukaus ei saanut seuraa.
Mies teki tulen kamiinaan, jonka päälle
hän asensi kuparisen kahvipannun. Kahvin valmistumista mies jäi odottamaan.
Koira juoksenteli yhä jossain ulkona omilla teillään. Mies ei ollut nähnyt sitä
vähään aikaan.
Mies otti mapin hyllyköstä ja aukaisi
sen. Mapissa oli valokuvia, joita hän alkoi tutkia.
Käteensä mies otti ensimmäiseksi
hääkuvansa. Kuvassa naisella oli punaisia ja valkoisia ruusuja kädessä. Mies
oli parraton ja hiukset olivat hieman pitkät, mutta siistit. Mies hyväili kuvaa
sormipäällään ja laittoi sen sitten pois. Seuraavassa kuvassa he olivat
hienossa ravintolassa. Salin lattiasta nousivat kattoon valkoiset pilarit,
joita koristivat vaskeen pakotetut ornamentit. Ikkunasyvennysten valkoisissa
holveissa kasvoivat elävät ruusut nuput avoimina.
Mies löysi vaimostaan kaikkiaan
kymmenkunta kuvaa. Kuvat mies oli ottanut suolle mukaan tuhotakseen ne. Mutta
nyt, ajan riennettyä, kuvat tuntuivat säilyttämisen arvoisilta.
Sitten oli kuva, jossa miehen koira
oli. Hän muisti hyvin, milloin oli ottanut sen. Seuraavaksi mies sai käteensä
koiran pentukuvan. Mies hymyili, kun menneet kuvat kulkivat hänen ajatuksiaan.
Koirasta oli ollut pelkkää iloa hänelle.
Äkkiä kuvaan tipahti ruskea läikkä. Mies katsoi kattoon ja näki naulan,
jonka kärjessä oli ruosteinen vesihelmi. Mies ajatteli paikkaavansa huopakaton
ennen seuraavaa sadetta.
Ruosteinen läikkä kuvassa laajeni. Kuvassa koiranpentu istui tassut
koholla. Mitä sinä pyydät, pikkuinen? mies ajatteli. Syliinkö haluat,
pikkuinen?
Miehen kasvot sulkeutuivat koviksi.
Hän säikähti ylös. Kuva putosi hänen kädestään lattialle. Hän kiirehti
ulos. Mistä laukaus oli kuulunut puoli tuntia sitten? Hetkeen hän ei tiennyt,
minne suuntaan olisi lähtenyt. Sitten hän alkoi juosta pohjoista kohti
kuin äänettömän huudon kutsumana. Mies
juoksi ympäriinsä ja huusi koiraa nimeltä. Mutta koira ei vastannut miehen
kutsuun. Mies pysähtyi ja antoi hengityksensä tasaantua. Sitten hän lähti
juoksemaan taas. Jonkin ajan kuluttua hän löysi koiran.
Koira makasi suurirungoisen männyn
alla. Koiran alla olevaan mättääseen, vielä sulamattomaan lumipälveen, oli
valunut veri. Koira oli siinä miehen edessä puolittain istuen. Takaruumis oli
luodin lävistämänä makuuasennossa. Eturuumis pysyi ylhäällä tassujen varassa.
Koira katsoi paikalle rientänyttä ihmistä, joka aina oli
ollut hyvä sille. Mutta koira häpesi
olla niin avuton ja rujo rakastamansa ihmisen edessä. Koira pelkäsi käsiä, jotka olivat pitäneet
sitä sylissä pennusta lähtien.
Valkoinen tuli ruumiissaan koira yritti vetää itseään
pakoon. Jonnekin pois miehen luota. Kiven taakse piiloon. Yksinäiseen luolaan. Pimeään. Pois. Vain
pois. Mutta mies esti sen.
- Älähän mene, älä.
Mies tunsi sydämensä paikan ja koon
rinnassaan. Se löi jyskyvin, pakahduttavin lyönnein. Se painoi äkkiä kuin kivi.
- Voi pikkuinen, mitä ne ovat tehneet
sinulle, mies sanoi. Mies vilkuili ympärilleen, mutta teon tekijästä ei näkynyt
vilaustakaan.
Mies kyyristyi tutkimaan koiraa. Veri
oli takkuunnuttanut koiran turkin selästä lonkkaluun edestä, josta kiväärin
luoti oli mennyt sisään. Luoti ei enää ollut koirassa, se oli mennyt siististi
läpi ja pysähtynyt viereiseen mäntyyn.
Miehen kädet tärisivät, kun hän tutki
koiraa. Mies yritti kaikin voimin olla rauhallinen, mutta syvä avuttomuuden
tunne valtasi hänet.
Nyt on unien ja unelmien aika ohitse,
mies ajatteli. Kukaan ei toivo tällaista kohdalle, mutta niin se tulee kuin
salama kirkkaalta taivaalta juuri kun kaikki tuntuu hyvältä. Nyt sinä olet
tosipaikan edessä ensimmäistä kertaa elämässäsi, toivot mitä toivot. Mutta ota
rauhallisesti. Rauhallisesti. Näytä itsellesi. Näytä koiralle.
Mies nosti koiran syliinsä. Koira
äännähti miehen sylin tavatessaan, mutta se ei ollut haukahdus, eikä mikään,
mitä mies oli ennen kuullut. Mies piti koiraa sylissään kuin pientä vauvaa
kulkiessaan majaa kohti.
Miten tällaista voi tapahtua, mies
ajatteli. Miten kukaan voi olla niin tunteeton, että ampuu kauniin koiran kuin
rotan kaatopaikalla. Luulin, että suolla olisimme turvassa, mutta luulin
väärin. Kuka karehti sinun elämän sirpalettasi niin paljon, että halusi ottaa
sen pois. Kuka ampui meitä kumpaakin.
Koira painoi merkillisen paljon.
Miehestä tuntui kuin jokainen askel olisi uponnut syvälle kuljettuun matkaan.
- Paleletko sinä? mies kysyi koiralta.
Kun mies pääsi majalle, hän laski
koiran varovasti maahan ja meni sitten noutamaan vettä. Koira hätääntyi heti,
kun miehen kädet erkanivat siitä.
Mies nosti suosta vettä kämmeniensä
kuppeihin, ja koira joi siitä vaivalloisesti litkien. Lopuksi mies kostutti
koiran kuonon vedellä.
Mies ei voinut katsoa koiraa silmiin.
Mies tuijotti näkymätöntä maailmaa, silitti koiraa ja puhui sille rauhallisella
äänellä niin kuin sairasvuoteella makaavalle lapselle puhutaan. Taivaalle oli
ilmestynyt jokunen korppi. Ne kiertelivät ympyrää kuin arvioiden alapuolelle
syntynyttä tilannetta. Mies katsahti laiskasti niihin.
- Älä liiku, sillä se tekee pahaa
sinulle, mies sanoi koiralle. - Sinä olet nyt hyvin sairas koira, ja minun on
saatava lääkäri sinulle. Lääkäri sitoo sinun haavasi ja antaa lääkettä
kipuihin. Tiedän, että sinun on vaikea luottaa ihmiseen, mutta tämän kerran,
minä pyydän.
Mies ei tiennyt, olisiko hänen
noudettava lääkäri suolle, vai kantaisiko koiran kylälle. Kylälle oli suolta
suoraan metsän läpi monta kilometriä, eikä miehellä ollut muuta kuin tärisevät
kädet. Ei, paras kantaa sinut, mies ajatteli sitten. Eivät lääkärit tänne lähde
koiran takia rämpimään. Mutta tee mitä tahansa, niin tee ihmeessä se pian.
Jokainen sekunti tästä lähtien on niin kallis ostaa, ettet kalliimpaa tiedä.
Jätän polut ja tiet, ja oikaisen. Kyllä minä jaksan.
Mutta miten minä kannan sinut? Mies
meni majaan, jossa kahvipannut kiehui ylitse kamiinalla. Mies nosti kuuman
kahvipannun pois paljain käsin. Sitten hän valitsi jonkun vaatteen, meni ulos
ja asetti vaatteen maahan koiran viereen. Tämän tehtyään mies asetti koiran
varovasti vaatteen päälle.
- Älä itke, pikkuinen, älä itke yhtään.
Minä tiedän, mikä on parasta sinulle. Se koski, kun nostin sinua, mutta yritän
kulkea mahdollisimman pehmeästi. Noin, minä nostan sinut käsilleni. Nämä
kädethän sinä tunnet, älä yhtään pelkää. Jos olisin sinun sijassasi, niin
olisin hyvin kiltisti. Kyllä minä jaksan. Olen maailman voimakkain mies,
tiedäthän.
Miehen sylissä koira sulki punertavat
silmänsä. Mies vangitsi käsiinsä koiran tiheät, voimakkaat sydämen lyönnit.
Kun mies oli omasta mielestään kulkenut
reippaan matkan, hän pysähtyi hetkeksi ja näki majansa. Olet nyt kulkenut vajaa
kaksisataa metriä, auta armias, mies ajatteli. Näin raskasta taakkaa en ole
eläissäni kantanut. Minä luulin, että sinä olet kevyempi. Kun olit terve, sinä
olit paljon kevyempi, ja minä nostelin sinua huvikseni.
Korpit lensivät taivaalla laajoin kaarroksin,
kun mies kulki eteenpäin koira sylissään. Ne seuraavat meitä, ja se tietää
huonoa, mies ajatteli. Merkillisellä tavalla korpit aina haistavat kuoleman
läheisyyden. Astu naulaan, niin heti niitä on sata jalkojesi ympärillä.
Myös heti alkumatkassa, ja monta kertaa
matkan aikana, mies oli näkevinään tappajan seuraavan itseään. Tappaja kulki
ase olallaan kaukaisten puiden takana samansuuntaisesti kuin mies koirineen.
Kun mies katsoi uudelleen, tappajaa ei enää näkynyt. Mutta mies tiesi itseään
seurattavan.
Koiraan nousi luja kuume niin äkkiä,
että mies tunsi sen käsissään. Siksi mies pysähtyi ja laski taakkansa maahan.
Koira aukaisi silmänsä, mutta ei jaksanut äännähdellä enää. Ei edes päätään
liikauttanut. Mies tutki koiran haavaa ja silitti koiran kaulaa hellästi.
- Jos levätään hetki, mies sanoi. - Me
kumpikin olemme hyvin väsyneitä.
Tämä on toivotonta, mies ajatteli
hengitys ahtaana. Olemme vasta tulleet tämän palan matkasta, mutta olemme
kumpikin näin loppu.
- Sinä olet maailman kaunein ja viisain
koira, mies sanoi koiralle. - Jos saisin valita kaikista maailman koirista, jos
ne kaikki tuotaisiin eteeni ja sanottaisiin, että ota siitä hyvä mies itsellesi
kaikkein kaunein ja viisain koira, niin sinuthan minä vain näkisin. En epäröisi
sen asian suhteen. Tuntisin sinut koska vain. Ellei minulle olisi sinua, se
olisi samaa kuin minulta puuttuisi käsi tai jalka. Sitä sinä olet minulle.
Mutta meidän on jatkettava matkaa, vaikka sinuun sattuu, ja minun käteni ovat
väsyneet. Senhän sinä ymmärrät! Minä kannan sinut käsilläni lääkäriin. Näissä
käsissä on ylittämätön voima. Matka ei ole pitkä enää. Kyllä me jaksamme niin
kuin olemme yhdessä jaksaneet paljon muutakin. Yhdessä olemme voittamattomat,
erillämme toisistamme emme oikeastaan mitään. Nyt mennään taas, kaunis koira.
Koiran silmät liikahtivat, kun koira
näki edessään tutun, karvaisen pään. En koskaan voi ymmärtää, miksi ihminen
teki tämän sinulle, mies ajatteli. Luulin aina, että suolla olemme turvassa
kaiken maailman hulluilta ja räjähdyksiltä. Maailma on tällainen, ei ihminen
ole turvassa viimeisen polun päässäkään. Eikä varsinkaan viaton eläin. Mutta
kyllä me jaksamme. On hetkiä, jolloin on pakko jaksaa, vaikka maa luisuu alta
pois, ja taivas putoaa. Missä on kaiken vastaus? Missä?
Askel, vie, askel, vie. Ei, en saa
laskea askeleitani, matka vain tuntuu pidemmältä.
Ennen kuin koirankantaja oli tullut
siihen kohtaa metsää, jossa pyssymies oli tappanut käärmeitä, hän oli
pysähtynyt kaksi kertaa näkemänsä lammikon luo ja kostuttanut koiran kuonon.
Mutta itse hän ei huomannut juoda, vaikka jano poltti suuta. Koira vaikutti sellaiselta kuin se haluaisi
vain nukkua, eikä se ihme ollutkaan, kun oli saanut ihmisen takoman luodin
lävitseen. Mies rukoili mielessään, ettei tätä koiraa otettaisi häneltä pois.
Näin pieni oli miehen rukous hänen kantaessaan kuolevaa koiraa sylissään
keväisen metsän läpi. Niin vähän hän pyysi onnekseen tästä maailmasta, jossa
kaikki onni tuntui olevan häviävää kuin loittoneva kangastus. Kolmannella
juottopaikalla mies sanoi koiralle:
- Miten sinä voit, pikkuinen? Minä voin
hyvin. Jaksaisin kantaa sinut vaikka korkeimmalle vuorelle, minkä maapallo
päällään kantaa.
Mutta näin sanoessaan mies valehteli
koiralle. Sukka oli luisunut jalkaterän alle vasemmassa saappaassa. Kantapää
oli hiertynyt vereslihalle, ja hiki poltti sitä. Samaten miehen käsi oli nyt
hyvin kipeä. Kämmenen poikki oli palanut valkoinen jälki. Nyt siinä oli jo
puhjenneita vesikelloja, jotka kirvelivät. Kun mies oli kiireessä nostanut
kahvipannun kamiinalta, hän ei ollut tuntenut kipua.
Mies otti saappaan pois ja tutki rikki
hankautunutta jalkaa. Tuskin se kesti koskettaa.
Hetkeksi mies erkani mättäällä nukkuvan
koiran luota. Mies meni suuren kiven luo. Hän nojasi käsiensä varaan kiven
rapapintaan. Sitten hän antoi ylen.
Mies palasi koiran luo, kun kuuli sen
inahtavan. Mutta koira nukkui silti, vaikka mies kuiskasi sen nimeä. Se näkee
jotain unta, mies ajatteli.
Mitähän unta se näki? mies ajatteli.
Ehkä se oli emonsa vieressä ja imi nisää. Ole hyvä ja näe sitä unta edelleenkin.
Se on hyvä uni.
Mies polvistui ja painoi korvansa
koiran rintaan. Koiran sydän löi. Mies kuuli selvästi sen lyönnit. Mutta
samassa mies näki mustat korpit, jotka olivat kerääntyneet edessäpäin olevien
kuusien latvuksiin. Mies ajatteli silloin, ettei koiran näkemä uni sittenkään
ollut hyvä. Vain kuolemanunessa elävä näkee taas äitinsä, mies ajatteli.
Jokainen ihminen kuolee äitinsä rinnoille. Ehkä niin on koirillakin, kuka sen
tietää tai kumoaa. No, enhän edes tiedä, mitä unta se näki. Ei, en saa ajatella
kuolemaa. Minun on ajateltava elämää.
Mies katsoi korppeja ja sanoi tuskin
kuuluvasti: - Menkää pois, olkaa niin kiltit. Ei teille täällä ole mitään.
Mutta korpit eivät lähteneet ennen kuin
mies nosti koiran syliinsä ja jatkoi matkaa. Silloin korpit lehahtivat mustille
siivilleen. Mies ajatteli, että ovat ne sinnikkäitä seuralaisia.
Aurinko porotti täydellä terällä.
Päivästä oli tulossa ensimmäinen kuuma päivä sinä keväänä. Oli kuuma, mutta
koira oli alkanut palella. Se huolestutti miestä. Koiran ruumis tärisi käsiin.
Mies ajatteli, että kuume oli kai entisestään nousussa.
Koko ajan mies joutui mielessään
arvioimaan, mistä olisi nopein reitti kylälle. Hän käytti metsätietä, polkuja
ja umpimetsää. Jossain vaiheessa mies kulki keskelle metsää raivatun pellon
rantaa. Maamies muokkasi peltoa suurella traktorilla. Se oli nyt kaukana saran
päässä, kun mies ohitti pellon. Pellon vastakkaisella laidalla oli harmaa lato,
josta ihminen ei ollut pitänyt huolta vuosikymmeniin. Ladon pärekatto oli osin
painunut alas, ja seinälaudat pullistelivat miten tahtoivat. Ladon oikealla
puolella oli metsän rajassa hajalleen kaatunut puumottipino. Kauempaakin näki,
että se oli lahonnut sammalten ja ötököiden syömänä. Ladon viereen oli
rakennettu suuri peltihalli, jossa maamies piti koneitaan. Mies ajatteli, että
se oli kolkon ja kylmän näköinen. Mies ajatteli, että pelto oli joskus ollut
hevosten ruokaniitty, johon ne oli tuotu yöksi raskaan työpäivän jälkeen.
Pellon laidalla oli lahonneita tolppia, joissa oli ruostunutta piikkilankaa.
Mies ajatteli, että kuivaavat ne suon
kuitenkin ennen pitkää ja rakentavat peltivajansa sen rannalle. Kun ne ovat
kuivanneet kaikki muut suot, ne katsovat karttaan ja sanovat, että jaaha, siinä
se on, mennään, mies ajatteli. Ne menevät kuin tuulispäät sopimuksineen
urakoitsijoiden luo ja sanovat, että nyt pistetään raha poikimaan rahaa. Sinne
tulevat pankin- ja tehtaanjohtajat löysine mahoineen puhumaan jokavuotisen
kasvun välttämättömyydestä, ja minä olen jo liian heikko ajamaan niitä pois.
Joskus olit vahvempi. Nuoruutesi korkeina päivinä. Kun sinut lyötiin maahan,
nousit ylös entistä voimakkaampana. Nyt olet varjo vain. Ei, kyllä sinä jaksat.
Koiran takia sinä jaksat. Syytön koira on. Huomaamattaan mies alkoi jälleen
laskea askeleitaan. Askel, askel, vie, vie.
Sinä teit sen taas, hän ajatteli
sitten. Laskit askeleitasi, vaikka lupasit itsellesi. Unohda askeleesi, niin
pääset perille kuin huomaamatta. Ajattele jotain muuta.
- Kyllä tämä tästä pikkuhiljaa sujuu,
mies sanoi ääneen koiralle.
Mies tunsi nämä metsät kuin kämmeniensä
mutkittelevat viivat, joita hän oli tutkinut löytääkseen niistä salaisen
vastauksen elämänsä kulkuun. Nyt hänen allaan oli pitkä kallio-osuus. Se oli
kuljettava varoen liukkaiden sammalien takia. Vasemmalla nousi yli muutamien kuusien
kalliojyrkänne, jonka seinään aurinko iski valkoisia salamoita alas vuotavaan
veteen. Jyrkänteen päällä oli vielä lunta. Edessäpäin jolkotti kohden
jyrkännettä miehen katseen poikki kettu. Sitten se vilahti näkymättömiin
ihmisen vaistottuaan. Tämä metsä, tuo jyrkänne oli hyvä ketun asua, kun se
toteutti ketun kohtaloaan . Mikään muu kuin se itse ei vanginnut tahdollaan
sitä. Mies ajatteli, että kettu oli yhtä vapaa kuin taivaan lokki.
Kallioista taipaletta kulkiessaan mies
muisti janonsa. Hänen suutaan poltti ja kuivasi. Jano sai hänet hahmottamaan
mieleensä kevätpuron solinan, mutta hän päätti olla etsimättä vettä, jottei
kallista aikaa olisi kulunut hukkaan hänen janonsa takia.
Välillä mies näytti kuin nukahtavan.
Hänen silmänsä uupuivat kiinni. Mutta jalat pitivät koneellista liikettä
eteenpäin, koska aivot eivät välittäneet niille kieltävää käskyä.
Kalliotaipaleen ylitettyään
koirankantaja tuli lehtimetsään, jossa nuoret koivut hehkuivat valkoisin
rungoin. Se oli myös haavan runkojen metsä. Ja notkeiden pajujen valloittama
metsä. Ja sananjalkojen ja mustikoiden varvut kasvoivat sen alusmaassa.
Äkkiä koirankantaja muisti kiven. Hän
kulki sen paikan ohi, mutta hänen oli palattava kuin äänettömän käskyn
saatuaan. Kiven mies oli löytänyt sattumalta metsiä samotessaan. Hän oli
kirjoittanut artikkelin kivestä lehteen. Myös museoviraston virkailijat olivat
käyneet kameroineen ja mittoineen toteamassa kiven. Hän pysähtyi kiven luokse
ja tuijotti sitä lumon vallassa. Jossain hänen mielensä pohjassa kyti nyt ajatus,
että tuo kivi voisi auttaa häntä ja koiraa.
Mies laski koiran kiven viereen
mättäälle. Koira aukaisi silmänsä vain sulkeakseen ne heti. Kivi oli uhrikivi,
jonka luona oli harjoitettu palvontaa joskus ammoisina aikoina. Menneiden
sukupolvien ihmiset olivat uhranneet sen luona ensimmäiset puidut jyvät,
vastapoikineen lehmän ensimmäisen maidon, keväällä ensiksi saadut kalat. Kiven
luona oli myös käyty odottamattomien kriisitilanteiden sattuessa. Mies ei ollut
taikauskoinen, mutta muutakaan hänellä ei nyt ollut. Jos luovun jostakin, niin
saan jotain muuta tilalle, hän ajatteli.
Kivi oli matala. Siihen oli työstetty
pieniä kuppimaisia syvennyksiä uhriantimia varten. Mies kaivoi setelin
taskustaan. Hän katsoi sitä ja vaihtoi sen sitten arvoltaan isompaan. Hän
rullasi setelin kauniisti ja painoi sen kiven syvennykseen. Sitten hän etsi
tulitikut taskustaan ja sytytti setelin tuleen. Seteli paloi nopeasti, pian
sitä ei enää ollut. Tuuli tarttui nokihahtuviin kuljettaen ne pois.
Setelin palaessa miehestä tuntui
katoavan hetken ajan kuin kaikki se oleva, joka oli hänen taakkanaan, olisi
loitonnut jonnekin kauas epätodelliseen maailmaan, jossa oli hyvä olla. Mutta
uni särkyi heti synnyttyään. Mies ajatteli ylös nousten, että oli oikkunsa
vuoksi vain menettänyt kallista aikaa. Ehkä juuri sen verran, mikä erotti
koiran elämän sen kuolemasta. Kaikesta huolimatta hän oli nykyajan ihminen,
jolle eivät ammoisten aikojen poppakonstit sopineet. Puhuttelin pelkkää kiveä,
mies ajatteli, ja menetin kallista aikaa. Esi-isäni puhuttelivat kiveä ja nyt
minä, vaikka satojen ja tuhansien sukupolvien kuilu on välissämme. Totta vie,
olet sinä yksi uneksija! Mitä se sinua on koskaan auttanut?
Mies nosti koiran syliinsä ja jatkoi
matkaa palaamatonta aikaa menettäneenä. Jossain vaiheessa lehtimetsää hän pani
merkille, etteivät korpit enää seuranneet. Mutta hän ei voinut muistaa, missä
vaiheessa ne olivat kadonneet.
Mutta jälleen tuo tunne. Tappaja kulki
kaukana lehtipuiden suojassa. Kulki, kun mies kulki. Pysähtyi
liikahtamattomaksi, kun mieskin pysähtyi. Outoa nautintoa tuntien tappaja
seurasi uhriensa nääntymistä.
Lehtimetsästä selvittyään koirankantaja
tuli kuusimetsään. Jälleen hän joutui paimentamaan ajatuksiaan pois askeleista.
Hän yritti ajatella kaikkea muuta. Koko matkasta hän arveli kulkeneensa kaksi-
kolmasosaa.
- Vain kivenheitto enää, hän sanoi
koiralle.
Jalkaa ei enää sattunut niin kuin
ennen. Kivun aika oli ohitse, mutta hän ontui yhä. Palanut käsi ei myöskään
välittänyt mitään tuntemusta hänelle, koiran karvat suojasivat palokohtaa.
Kevät oli paisuttanut puron leveäksi uomaksi. Koirankantaja joutui kahlaamaan
sen yli polviin saakka vedessä. Mitenkä monta askelta vielä, hän ajatteli, kun
oli ylittänyt puron. Eipä sillä ole väliä. Pääasia, että astut niistä jokaisen.
- Nyt olemme voiton puolella,
pikkuinen, mies sanoi ääneen kuin itseään kannustaen. Vaikka kipua ei enää
ollut jaloissa, eikä käden palokohdassa, hänen käsiään oli alkanut kouristella
raskaasta taakasta. Vielä hän hallitsi ajatuksin voimansa, mutta varma hän ei ollut
kuinka kauan pystyisi niin tekemään.
Uusi pelottava ajatus paisui hänen
mieleensä, kun hän muisti ettei kunnassa ollut eläinlääkäriä. Minun on vietävä
sinut tavalliselle lääkärille, hän ajatteli sitten. Lääkäri on tehnyt
Hippokrateen valan. Ellei meitä oteta vastaan, niin minä kyllä muistutan siitä,
hän ajatteli. Ei koiran ja ihmisen välillä ole arvokkuuseroja. Molemmat
kärsivät samalla lailla, kun luoti ammutaan läpi.
Mutta mitä, jos meitä ei sittenkään
huolita, hän epäili. Voin tietenkin soittaa eläinlääkärin naapurikunnasta,
mutta se kestää ja kukaties en saa puhelimenkaan. Ei, kyllä Hippokrateen valaan
sisältyy niin koira kuin ihmisenkin. Jonkin kumpareen päällä koirankantaja
pysähtyi hetkeksi ja katsoi taakseen jättämäänsä notkoa. Hän ei voinut muistaa,
miten oli notkon tullut, tai oliko lainkaan tullut sitä kautta. Notko oli piilo
lukuisille ruostuneille tynnyreille, joiden sisällä oli ties mitä. Suola poltti
miehen silmiä.
Vaikka koirankantaja oli hetkeä aiemmin
luvannut itselleen, ettei lepää ennen kuin on perillä, hän nojasi puuhun, joka
oli lähinnä. Hän katsoi edessäpäin olevaa matkaa ja ajatteli, että oliko
sittenkään ollut viisasta lähteä suinpäin läpi metsän. Ehkä hän olisi päässyt
nopeammin kylälle metsäpolkuja pitkin, joita hän yleensä käytti. Ainakin se
olisi säästänyt voimiani, hän ajatteli. Sitten hän katsoi koiraa sylissään.
- Aukaise silmäsi, hän pyysi.
- Edes sekunniksi, minä pyydän.
Koiran korva liikahti, kun se kuuli
tutun äänen. Sitten koira aukaisi silmänsä hetkeksi. Sen luomet olivat kuin
väsyneet verhot, joiden takaa joku elämästä hädin tuskin kiinni pitävä
kurkisti. Mies näki, että koira häpesi. Sen silmät olivat sellaiset.
- Älä pyydä anteeksi, mies sanoi. -
Luulen, etten kestä katsettasi juuri nyt.
Mies katsoi sormiaan koiran yli. Hän
huomasi, ettei saanut niitä koukistumaan enää. Hän latasi kaiken ajatuksensa
voiman sormiin, mutta sormet eivät enää totelleet häntä. Hän nojasi väsyneenä,
hengitys ahtaana puuhun. Epätoivo riipaisi hänen mieltään. Mutta sitten hän
ajatteli, että sormet voitaisiin vaikka leikata irti, jos se olisi hintana
sille, että koira saisi elää. Enkä edes tarvitse sormiani sinua kantaessani,
hän ajatteli. Käsivarsiani minä tarvitsen. Käsivarsiani. Ja tietenkin
jalkojani.
Tämä on kaunis metsä, mies ajatteli jatkaessaan
matkaa. Ajattele, miten kaunis metsä tämä oikeastaan on. Oletko koskaan ollut
kauniimmassa metsässä? Kyllä sinä jaksat, koska sinun on jaksettava. Satamassa
opiskeluaikana sinä kannoit suuria kahvisäkkejä kuin pumpulia vaan, muistatko.
Sinä et ollut kaikkein kaikista voimakkain, mutta sinulla oli jumalaton sisu.
Nyt tarvitset sisuasi. Ja tietenkin käsivarsiasi. Ja jalkojasi.
Ajattele tätä metsää, hän ajatteli.
Ruumis on vain ruumis. Ruumis jaksaa sen, minkä tahdot. Jos et käske jalkojesi
lopettaa, niin ne eivät lopeta. Jos käsket voiman käsivarsiisi, niin siellä se
on. Koirankantaja kulki yli silokallion, jonka pinnassa erottuivat jään
synnyttämät kourut ja fasettipinnat. Kourujen mullasta työntyi vinottain esiin
kalliomairetta. Koirankantaja ajatteli, että kulki samaan suuntaan kuin mannerjäätikkö joskus ammoisina aikoina.
Taivaalle oli kohonnut valkoisia
pilviä. Koirankantaja katsoi kulkiessaan pilviä, mutta hän ei kyennyt
selvittämään itselleen, mitä ne esittivät. Yksi hahmo oli kuin suuren leijonan
pää.
Kallion ylitettyään mies tuli pehmeälle
maalle, jossa kasvoi mustikanvarpuja ja kaikenlaisia varpuja. Pehmeä maa tuli
niin yllättäen jalkojen alle, että mies kaatui käsivarsiensa varaan. Kyynärpäät
upposivat mättääseen, mutta töyssäys oli niin kevyt, ettei koira sitä edes
tajunnut. Hetken ajan mies ajatteli, että voisi hyvin jäädä siihen nukkumaan
muutamaksi hetkeksi. Sitten jaksaisi taas. Mutta hän kompuroi ylös. Hän
ajatteli nukkuvansa monta päivää perä perään, kunhan vain selviäisi tästä päivästä.
Se tulee olemaan ihanaa, hän ajatteli.
Nyt sinun on näytettävä koiralle, mikä
sinä olet miehiäsi, hän ajatteli. Piru sinut periköön, jos nyt lannistut viime
metreillä.
Koirankantaja tuli pajukon luo, jonka
oksilla oli kuin suuria, harmaita silmuja. Suuret, harmaat silmut liikahtivat
pikkulinnuiksi, jotka lehahtivat siivilleen ja karkuun, kun mies puski pajukon
läpi silmät kiinni, pää kumarassa suojaten koiraa.
Kun koirankantaja oli päässyt pajukon
läpi, hän havaitsi yllään korkealla taivaalla hopeavanan jälkeensä jättävän
lentokoneen. Hän katsoi sitä kulkiessaan, kunnes sitä ei enää näkynyt. Sitten
hän jo näki sahan, josta oli enää lyhyt matka kylälle. Hän kulki saha-aukion
läpi koira sylissään. Sahamiesten ruokatunti oli ohi siltä päivältä. He olivat juoneet
kahvia ja syöneet paperiin käärittyjä eväsleipiä. Voimakkaat sähkömoottorit oli
käynnistetty taas, mustat voimansiirtohihnat vapisivat mennessään,
sirkkeliterät pyörivät kuumina. Sahamiehet olivat laittaneet kuulosuojaimet
korvilleen ja joillakin oli suoja suunkin edessä. Koirankantaja käveli metelin
ja pauhun läpi. Jotkut viittoivat häntä pois työmaa-alueelta.
Ennen kylää oli korkea kalliojyrkänne.
Tappaja seisoi sen päällä aseineen mustana hahmona taivasta vasten ja katsoi
alaspäin koirankantajaa. Koirankantaja vilkaisi kerran ylöspäin tappajaan
jyrkänteen alla kulkiessaan.
Hautausmaalla käsikkäin kulkevat vanha
mies ja vanha nainen pysähtyivät, kun koirankantaja kulki ohi. Hauras, sokea
nainen puristi miestään kädestä ja kysyi
tältä, että mitä nyt. Vanha mies vastasi, että suolla asuvan miehen koira oli
kai sairastunut.
Viimein koirankantaja saapui kylälle.
Ihmiset asioivat kesän odotuksessa kylällä. He näkivät miehen ontuvan kylän
läpi taakkoineen, mutta tällä kertaa kukaan ei laskenut leikkiä hänestä.
Juuri lääkäritalon ulkopuolella
koirankantaja kaatui uupumuksesta. Mutta hän ehti käännähtää itsensä
kyljelleen, ja otti ruumiillaan vastaan kaatumisen painon suojaten näin koiraa.
Hän makasi siinä hetken kuin juopunut.
Pää ylös kurkottaen. Koira oli poikittain hänen kylkensä päällä.
Minulta ei tule sylkeä enää, hän
ajatteli.
Kun koirankantaja ilmestyi lääkärin
odotushuoneeseen, ihmiset nousivat ylös. Nyt olet voiton puolella, hän
ajatteli. Enää muutama mitätön askel. Nyt voit laskea askeleesi. Askel. Vie.
Askel. Tämä askel.
Mutta kaksi miestä nousi ylös hänen
eteensä. He halusivat estää häntä menemästä lääkärin luo.
- Ei tänne saa eläimiä tuoda, toinen
miehistä, se joka oli kookkaampi, sanoi ja osoitti seinällä olevaa
kieltotaulua.
- Verta käsissänne. Ettekö näe, täällä
on pieni lapsikin, pienempi säesti.
- Menkää pois tieltäni, koirankantaja
sanoi. - Molemmat.
- Ettekö usko, ei tänne voi tulla,
isompi sanoi. - Ties mitä tarttuvaa koiranne kantaa. Viekää se eläinlääkärille.
- Menkää pois tieltäni, koirankantaja
toisti kauniisti. - Te, ja te myös.
Miehet eivät aikoneet totella, vaan
asettuivat uhmakkaammin koirankantajan eteen. Silloin kaksi lasta nousi
penkiltä, tarttuivat miehiä käsistä ja vetivät miehet pois koirankantajan
tieltä.
Koirankantaja aukaisi oven, kulki
sisälle, ja laski koiran valkoisen lakanan peittämälle tutkimuspöydälle.
Kunnanlääkäri oli tutkimassa papereitaan, mutta nousi heti ylös ja sulki oven.
Hän oli palvellut tätä kuntaa valmistumisestaan lähtien, josta oli jo pitkä
aika. Hän piti eläimistä.
- Koiraani on ammuttu, mutta sen sydän
löi vielä äsken käsiini, mies sanoi vain.
- Katsotaan, katsotaan.
Lääkäri tunnusteli hetken sitä kohtaa
koirassa, josta luoti oli mennyt sisälle. Sitten hän otti stetoskoopin ja
kuunteli.
- Lyöhän se, lyöhän se. Sillä onkin
voimakas sydän. Kuin härällä ikään. Suoltako asti kannoitte koiran.
- Suolta.
- Te olette tehneet pirunmoisen matkan.
-
Jano minulla on.
- Juokaa tuolta, olkaa ystävällinen.
Kun mies oli juonut, lääkäri sanoi: -
Minulla itselläni on ollut monta koiraa. Parhaimmillaan neljä kerrallaan. Ei
ole muuta eläintä, jolla on niin suuri sydän ihmistä kohtaan. Siksi toivon,
että teillä nyt on suuri sydän koiraanne kohtaan. Paras koiranne kannalta on,
jos annan sille unen. Sen halu nukkua on jo voittanut halun elää. Sitä paitsi,
luulen, että sen takaruumis on halvaantunut. Olen pahoillani teidän kummankin
puolesta.
Mies vei kädet ohimoilleen. - Antakaa
se uni sille, hän sanoi, antakaa se nyt heti.
Lääkäri otti esiin pullon ja
injektioruiskun. Hän painoi neulan pullon kumikorkin läpi. Sitten hän veti
ruiskun mäntää ulospäin niin, että myrkky tuli säiliöön.
- Koiranne ei tule tuntemaan mitään,
lääkäri sanoi.
Mies silitti koiraa, kun piikki
annettiin.
Tutkimuspöydällä makaava koira näki
unta, että se oli pieni koira taas. Koiran uni oli onnellista, eikä se tiennyt
mistään muusta mitään. Unessa
koiranpennun ympärillä olivat sen kolme sisarusta ja emo. Oli kesän korkein
aika, sen aisteihin syöpyi timotein ja kypsyvän viljan voimakas tuoksu. Se
katsoi niittyä ympärillään. Perhonen. Pieni perhonen, perhonen. Se aikoi lähteä
tavoittamaan perhosta, mutta päätyikin sitten imemään emonsa nisää sisarustensa
lailla. Mutta pieni perhonen kutsui koiraa kiertelemällä sen pään ympärillä.
Perhonen. Pieni perhonen, perhonen. Pieni koira ei voinut vastustaa perhosen
kutsua vaan lähti tavoittelemaan sitä. Perhonen kohosi yhä ylemmäksi niitystä.
Mutta kas kummaa, koiran selkään kasvoivat siivet, ja koira kohosi ylös ja
seurasi perhosta kohden taivaanrannan ihania värejä.
Mies riisui kaulapannan koiralta.
Mene, Koira, mene , mies ajatteli.
- Mitä olen velkaa? mies kysyi sitten.
- Te olette jo maksanut, lääkäri
vastasi.
Mitään puhumatta enää mies nosti koiran
syliinsä. Hän kulki odotushuoneen läpi, ja siitä portaat alas ja ulos.
Ulkona tyttö ilmestyi miehen eteen kuin
tyhjästä. Tytöllä oli koulureppu kädessään. Tyttö katsoi kasvot kalvenneina
miestä ja oli pillahtamaisillaan itkuun.
Sinä vielä tästä puutuitkin, mies
ajatteli.
Tyttö aikoi koskettaa koiraa, mutta
vetikin kätensä pois.
- Sinun koirasi on kuollut? tyttö sanoi
kysyen.
- Niin, mies sanoi vain.
- Mikä sille tuli? tyttö kysyi sitten.
- Se oli jo vanha koira ja väsynyt.
Sydän kai petti koiran, mies valehteli.
Mies olisi halunnut kulkea yksin, mutta
tyttö kipitti itsepintaisesti hänen rinnallaan. Tytöltä tippui koulureppu
tielle, mutta sitäkään tyttö ei ehtinyt nostaa.
- Sinä rakastit koiraasi paljon, tyttö
sanoi.
- Kuin hullu polkupyörää, mies vastasi.
- Mikset sinä itke, kun sinun koirasi
on kuollut?
- Itkenhän minä.
- Otatko sinä uuden koiran?
- Tämä oli ensimmäinen ja viimeinen
koirani.
Tytön leuka nytkähteli, mutta hän ei
vaan itkenyt. Hän oli iso tyttö nyt.
- Onko totta, että löysit koirasi
kaatopaikalta? tyttö kysyi.
- Totta. Siellä se odotti minua
kämmenen kokoisena, mies vastasi.
- Mitä minä voin tehdä hyväksesi? tyttö
kysyi sitten.
- Mene kotiisi, ole niin kiltti, mies
sanoi tyynesti.
- Et kai sinä ole menettänyt uskoasi?
Älä koskaan menetä uskoasi.
- En kai sitten.
- Miltä sinusta nyt tuntuu? tyttö
kysyi.
- Ei sitä voi verrata, mies vastasi.
Tyttö kipitti miehen rinnalla, jäljessä
ja joka puolella. Mies kulki koira sylissään kuin tyttöä paetakseen.
- Minä teen mitä tahansa vuoksesi,
tyttö sanoi. - Et sellaista pysty pyytämään etten tekisi.
- Hyvä on, mies sanoi, - mutta mene nyt
kotiisi.
- Minä sanon äidille, että leipoo, ja
sitten minä tuon leipää sinulle, tyttö sanoi.
- Minulle ei maistu mikään, mies sanoi.
- Onhan sinun syötävä, tyttö väitti
heti. - Ensin sinun on nukuttava ja levättävä. Sitten sinun on syötävä, jotta
jaksaisit kirjoittaa ja ottaa valokuvia.
- Niin kai sitten.
- Etkö sinä osaa muuta sanoa kuin
" niin kai sitten" tai " eipä kai" ? Et sinä edes kuuntele
minua.
- Kuulenhan minä.
- Miten sinä edes kuvittelet jaksavasi
takaisin suolle tuossa kunnossa, tyttö sanoi.
- Eipä minulla ole kiirettä enää, mies
vastasi. - Lepään niin usein kuin tarvitsen lepoa ja ajattelen asioita. Matkan
varrella on latokin, jossa voin nukkua hetken.
Nyt he olivat tulleet siihen kohtaa
soratietä, josta mies aikoi oikaista pellolle. Siinä mies pysähtyi.
- Ole kiltti, älä seuraa minua enää.
Sinun kenkäsi menevät piloille ja vanhempasi suuttuvat sinulle.
- Hiiteen minun kenkäni, tyttö sanoi. -
En välitä mistään, ellet heti saa uskoasi takaisin.
- Ei minua voi kukaan auttaa tällä
hetkellä, mies sanoi. - Hienon koiran menetys kovertaa miehen ontoksi.
- Sinun on nyt kaikin voimin uskottava
huomiseen, tyttö intti. - Älä ajattele, että menetit koiran, vaan sitä, että
sinulla kuitenkin oli se. Muuten mistään ei tule mitään. Älä menetä uskoasi.
Itse olet minulle niin sanonut.
- Ehkei minulla sitä koskaan ollutkaan
tarpeeksi, mies vastasi toteavasti.
- Maailma, johon uskoit, on yhä sinun,
tyttö vaan väitti. - Ei sitä voi kukaan ottaa sinulta pois muut kuin sinä itse.
Olet sinä yksi pöhköpää.
- Ehkä kuitenkin on joidenkin kohdalla
niin, että kun maailman menettää, ei sitä voi enää saada takaisin, mies sanoi
tyttöön katsomatta. Hän katsoi edessäpäin olevaa matkaa.
- Olen minäkin oikea lohduttaja, tyttö sanoi sitten.- Oikea
kiusankappale minä olen, kun en saa sinua uskomaan.
Tytön ääni oli kuin lämmintä vettä.
Mies katsoi tyttöön lempein, rakastavin
silmin. Hän rakasti tyttöä paljon ja sanoi: - Olisin ylpeä, jos minulla
olisi oma sinunlaisesi tyttö.
Sitten mies hyppäsi ojan yli pellolle.
Joka hetki siitä lähtien hän loittoni tytöstä. Hän käveli peltoa taakseen
katsomatta. Saappaat lipsuivat vetisessä mullassa. Tyttö hänen takanaan seisoi
keskellä tietä ja pillahti itkuun. Keskellä peltoa mies nosti koiran
harteilleen.
Kun koirankantaja oli ehtinyt metsän
rajaan, tyttö näki kurjet. Ensin tyttö kuuli kurkien huudot kilometrin päästä.
Sitten hän näki ne, ja koko ajan hän itki.
Sitten tyttö huusi sydämensä ulos.
Tytön viiltävän huudon pysäyttämänä
mies metsän rajassa kääntyi ja katsoi taakseen. Suuret, valtavat linnut
puhkaisivat jo vihonviimeisen valkopilven suota kohti laskeutuessaan. Kurjet
lensivät tytön yli. Tyttö oli kurottanut kätensä kurkia kohti.
Kaulat pitkälle eteen kurotettuina
kurjet lensivät niin kuin ei koskaan ennen. Kurkien valtavat, nälkäiset huudot
täyttivät taivaan ja maan. Ensimmäisen kurkiauran perässä tuli toinen. Ja
kolmaskin jo näkyi taivaanrannalla. Mies katsoi kurkia tyhmänä maan hiljaa
huojuessa hänen allaan.
Seuraavana päivänä tyttö pyöräili
suolle. Mies nukkui, kun tyttö tuli. Tyttö laski tuomansa leivät ja
termospullon pöydälle. Sitten hän siivosi
kahvinporot pois kamiinalta. Tämän tehtyään tyttö istuutui nukkuvan
miehen viereen ja katseli tämän kasvoja.
Mies näytti erilaiselta. Mies oli
ajanut partansa pois ja lyhentänyt hiuksensa. Parta ja hiukset olivat lehden
päällä pöydällä. Suolle palattuaan edellisenä iltana mies oli haudannut
koiransa majan takana olevaan ylämaastoon. Haudan merkiksi hän oli painanut
kumpuun puun oksan, joka muistuttu ristiä. Sitten hän oli leikannut partansa ja
lyhentänyt hiuksensa.
Herättyään mies joi tytön tuomaa kahvia
ja söi leivät. Sitten he kävivät kunnostamassa koiran haudan. Tyttö sanoi, että
se oli ollut maailman kaunein koira.
Myöhemmin mies toi kameran jalustalle.
Mies opetti tytölle kameran käyttöä. Filmin lataamisen, valotuksen,
tarkennuksen, objektiivin vaihdon. Kurkia oli suolla silmänkantamattomiin.
Tyttö katsoi kurkia pitkän objektiivin
läpi. Muista kurjista sivummalla oli kaksi tuhkanharmaata kurkea. Ne seisoivat
rinnakkain toisissaan kiinni, silmät suljettuina, yhden koipensa varassa
kumpikin ja paistattelivat päivää muista välittämättä. Niiden liitto oli ollut
pitkä, nyt ne tavoittelivat yhdessä katoavaa. Ne näyttivät yhtä vanhoilta kuin
avaruuden rosoiset kappaleet.
Tyttö tarkensi huolellisesti
kurkivanhuksiin.
Sitten tyttö painoi laukaisinta.