Rakkaustarina: Kasvot väkijoukossa

Rakkaustarina, love story, parisuhde, rakkaus, romanssi, romantiikka

Rakkaustarina: Kasvot väkijoukossa.

 

Jokaisen ihmisen elämässä on tienhaaroja, jotka kohtalo tai ihminen itse valitsee. Jokainen ihminen, joka kulkee olevaa tietään ei koskaan saa tietää toista tietään. Me kuljemme aina olevaa tietä, sen jonka itse tai kohtalo meille valitsi, ja sen me tiedämme ja tunnemme joka päivä, mutta se toinen tie, jota emme koskaan kulkeneet, loistaa ja kimmeltää aina kauniina muistoissamme. Me palaamme muistoissamme tuohon tienhaaraan, mutta emme koskaan voi enää valita, emme koskaan voi kulkea toista tietämme.

Oli syksy vuonna 1998, ja ilma kantoi mukanaan kosteuden ja maahan leijailevien keltaisten ja punaisten lehtien tuoksun. Tomi käveli Helsingin keskustassa, kiireettömänä mutta ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän näki hänet.

Nainen seisoi suojatien reunassa, vaalea villakangastakki suojanaan ja tuuli kieputtaen tummia kutreja kasvojen ympärille. Hän naurahti jollekin  ohikulkevalle ihmiselle, ja se hymy - se sai maailman pysähtymään. Tomi tunsi sydämensä hypähtävän tavalla, jota hän ei ollut koskaan kokenut. Se ei ollut pelkkä ihastuksen hetki, vaan jotakin syvempää, kuin olisi tunnistanut vanhan tutun, vaikka ei ollut koskaan tavannut häntä. Maa huojui hänen allaan, tuuli pyöritti lehtiä kasvoihin.

Ennen kuin Tomi ehti ottaa askeltakaan, liikennevalo vaihtui ja nainen katosi väkijoukkoon. Hän yritti seurata, mutta ihmiset valuivat hänen eteensä, ja hetkessä nainen oli poissa, lumottu hetki oli poissa.

Seuraavina viikkoina Tomi palasi samalle kadulle yhä uudelleen, katsellen jokaisen kulkijan kasvoja. Hän istahti kahviloihin, kulki kiireettömänä toivoen näkevänsä edes vilauksen siitä hymystä, joka oli jäänyt hänen mieleensä kuin kaiku jostakin menneestä.

Vuosien vieriessä Tomi jatkoi etsimistä. Jokainen tummahiuksinen nainen, jokainen tuttu ele tai naurahdus sai hänet pysähtymään ja tarkastelemaan tarkemmin. Hän tiesi, ettei ollut rakastunut johonkin, joka oli ollut – vaan johonkin, josta ei pääsisi koskaan irti, se vain kasvoi ja paisui hänen sisällään.

Kaksikymmentäviisi vuotta kului. Tomi oli ehtinyt rakastaa ja menettää, mutta hänen sydämensä perukoilla eli aina tuo yksi hetki, tuo yksi hymy, joka oli muuttanut kaiken. Hän ei koskaan nähnyt naista uudelleen, mutta joskus hän mietti: oliko se kohtalon leikki vai muistojen kahle, jota hän ei osannut katkaista?

Rakkaustarina: Salattu rakkaus

ihmiskuiskaaja, rakkaustarina, love story, parisuhde, rakkaus, romanssi, romantiikka

Rakkaustarina: Salattu rakkaus

Aurinko valaisi vanhan kahvilan nurkkapöydän, johon Elias istuutui, kuten hän oli tehnyt joka torstai viimeiset kaksi vuotta. Hän otti esiin muistikirjansa ja kirjoitti siihen rivin tai kaksi, mutta ajatukset eivät keskittyneet sanoihin. Hänen katseensa harhaili ikkunasta kadulle, missä ihmiset kulkivat kiireisinä, tietämättöminä hänen sisällään vellovista tunteista.

Kahvilan ovi avautui, ja tuttu hahmo astui sisään. Hanna. Hän oli kaunis, hymyili leveästi ja vilkutti Eliakselle, kuten aina. Elias hymyili takaisin, mutta hänen sydämensä painui raskaaksi. Hanna ei koskaan tiennyt, mitä hän tunsi. Eikä tulisi tietämään.

He olivat tunteneet toisensa vuosia, jakaneet loputtomia keskusteluja, nauraneet yhdessä ja tukeneet toisiaan elämän pienissä ja suurissa hetkissä. Mutta he eivät koskaan olleet olleet mitään enempää. Hanna puhui haaveistaan, matkoistaan, epäonnistuneista rakkauksistaan, mutta Eliaksen sydämessä asui yksi totuus, jota hän ei koskaan lausunut ääneen – hän rakasti Hannaa enemmän kuin ystävänä.

Hän pelkäsi, että jos hän sanoisi sen, kaikki muuttuisi. Hän pelkäsi menetystä enemmän kuin toivoa. Niinpä hän istui siinä, joka torstai, ja kirjoitti tunteensa muistikirjaansa, jota kukaan ei koskaan lukisi.

Tänä torstaina Hanna kertoi uutisen. Hän oli tavannut jonkun, jonkun, joka sai hänen silmänsä loistamaan tavalla, jolla Elias oli aina toivonut saavansa ne loistamaan. Elias hymyili ja toivotti onnea, aivan kuten hyvä ystävä tekisi. Sisimmässään hän kuitenkin tiesi, että se, mikä oli ollut hänen sydämessään kaikki nämä vuodet, pysyisi siellä – toteutumattomana, mutta silti kauniina.

Kun Hanna lähti kahvilasta uuden elämänsä suuntaan, Elias jäi hetkeksi paikalleen. Hän sulki muistikirjansa ja ymmärsi, että jotkut rakkaudet eivät ole tarkoitettuja toteutumaan, mutta se ei tee niistä vähemmän todellisia.

 

Rakkaustarina: Mies ja kuollut rakastettu

Rakkaustarina, love story, parisuhde, rakkaus, romanssi, romantiikka

 

Rakkaustarina: Mies ja kuollut rakastettu

 

Hän seisoi hautausmaalla, katse kiinni kivisessä muistomerkissä. Vihreät lehdet kuiskasivat tuulessa, mutta hänen maailmansa oli hiljainen. Siinä missä muut kuuntelivat kevättuulen pehmeitä säveliä, hän kuuli vain hänen äänensä – rakastettunsa äänen, joka oli jäänyt ikuisesti kaikumaan. 

Ei ollut enää käsiä, joita pitää, ei suudelmaa, joka rauhoittaisi sydämen. Rakastettu oli poissa, mutta muisto elikin vahvemmin kuin koskaan. Mies ei voinut päästää irti – ei rakkaudesta, eikä tuskasta, joka oli juurtunut syvälle hänen sisimpäänsä.

Hän muisti viimeisen hetken, jolloin heidän katseensa kohtasivat. Siitä hetkestä ei ollut paluuta, siitä hetkestä, jolloin hän tiesi, ettei koskaan enää koskisi rakastettunsa ihoon. Mutta vaikka rakastettu oli kuollut, ei hän ollut unohtanut. Hänen muistonsa elivät joka askeleessa, joka huokauksessa. Aamukahvin tuoksu, yhteiset naurut, ja ne sanat, joita ei koskaan ehtinyt sanoa.

Mies ei voinut olla miettimättä, voisiko hän jollain tavoin päästää irti. Vai oliko rakastetun muisto liian kallis, liian pyhä, että siihen olisi voinut vain jäädä kiinni? Kaikki, mitä hän oli ollut, oli nyt vain haamu, joka vaelsi menneessä ajassa.

 Hautakivi seisoi jykevänä, kylmänä ja liikkumattomana, aivan kuten aika, joka ei enää kulkenut hänen mukanaan. Hän ojensi kätensä, sormenpäät haparoivat kaiverrettuja kirjaimia, kuin ne voisivat vielä kuiskata hänelle rakastetun äänen, muiston, hetken ennen lopullista hiljaisuutta. 

Tuuli tanssi lehtien lomassa, kevät hengitti elämää ympärilleen, mutta hänen maailmassaan ei ollut vuodenaikoja. Oli vain pysähtynyt hetki, menneisyyden kaiut, ja sydän, joka sykki haavoittuneena, mutta yhä rakastaen. Ei ollut enää pehmeitä suudelmia, ei lämpimiä katseita, vain muistot, jotka hiipivät esiin aamuisin, iltaisin, joka kerta, kun yksinäisyys levitti siipensä hänen ylleen. 

Hän sulki silmänsä ja antoi itsensä muistaa. Viimeisen kosketuksen, hymyn, joka ei koskaan ehtinyt haalistua, ja sanat, jotka jäivät sanomatta. Olisiko hän voinut rakastaa enemmän? Olisiko hän voinut pidellä lujemmin, estää ajan karkaamasta heidän välistään? Mutta elämä ei antanut vastauksia, se vain vei, otti ja jätti jälkeensä kaihon, jota ei voinut täyttää.

Hänen rakkautensa oli muuttunut haamuksi, joka kulki hänen rinnallaan, varjona, joka ei koskaan jättäisi häntä yksin. Ja kuitenkin, mies tiesi, että jonain päivänä, ehkä vielä jonakin kevätaamuna, hän saattaisi astua askeleen eteenpäin. Ei unohtaakseen, vaan kantamaan mukanaan muistoa, ei taakkana, vaan rakkaudella.

Mutta vaikka rakastettu oli poissa, oli miehellä vielä yksi tehtävä: ei unohtaa. Rakastettu ei ollut kuollut hänelle, sillä rakkaus ei kuole. Se jää elämään, siellä missä ei ole ääniä, mutta on muistoja.