Onko enkeleitä olemassa?

enkeli, suojelusenkeli, maan korvessa kulkevi lapsosen tie

Enkelit – todellisuutta vai tarunhohtoista lumousta?

Olemme kaikki kuulleet tarinoita enkeleistä. Ne ovat olleet osa ihmiskunnan tarinankerrontaa vuosituhansien ajan, ja ne esiintyvät lukuisissa uskonnoissa, mytologioissa ja kirjallisuudessa. Mutta mitä me oikein tiedämme enkelien olemassaolosta – ovatko ne konkreettisia olentoja, jotka kuljettavat viestejä korkeammilta voimilta, vai ovatko ne enemmänkin symbolisia hahmoja, joiden kautta ihmiset ovat yrittäneet ymmärtää elämän mysteerejä?

Monille uskoville enkelit ovat todellisia ja läsnä olevia olentoja, jotka suojelevat, ohjaavat ja lohduttavat. Uskonnollisessa perinteessä enkelit ovat usein Jumalan lähettiläitä, jotka toimivat sillanrakentajina taivaan ja maan välillä. Tämä näkökulma tarjoaa monille toivoa ja turvaa – ajatuksen, että olemme osa suurempaa kokonaisuutta ja että korkeampi voima on valppaana meidän puolestamme.

Toisaalta moderni tiede suhtautuu ilmiöihin, joita ei voida mitata tai toistaa laboratoriossa, varauksella. Näin ollen monet pitävät enkelikuvia enemmänkin kulttuurisesti ja psykologisesti merkittävinä symboleina kuin konkreettisena todellisuutena. Enkelit voivat edustaa inhimillisiä arvoja, kuten myötätuntoa, suojelua ja ohjausta, jotka ovat meille tärkeitä, vaikka niiden olemassaoloa  ei pystyisikään todentamaan.

Henkilökohtainen kokemus on monessa tapauksessa se tekijä, joka määrää uskon enkelten olemassaoloon. Osa ihmisistä on kokenut hetkiä, jolloin he ovat tunteneet olonsa erityisen suojelluiksi tai saaneet odottamattomia, selvästi positiivisia sattumuksia – kokemuksia, joita he tulkitsevat enkelien välittämänä viestinä. Vaikka nämä kokemukset ovat henkilökohtaisia, niillä on valtava merkitys yksilön elämänlaadulle ja maailmankuvalle.

Kritiikistä huolimatta enkelit toimivat monelle voimakkaana metaforana. Ne symboloivat toivoa vaikeuksien keskellä, muistuttavat meitä siitä, että emme ole koskaan täysin yksin, ja tarjoavat innoitusta elämän poluilla. Ehkä tärkeintä tässä keskustelussa onkin se, että riippumatta siitä, ovatko enkeleitä "oikeasti" olemassa vai eivät, niiden käsite antaa ihmisille voimaa kohdata elämän haasteita.

Loppujen lopuksi kysymys enkeleiden olemassaolosta avaa ovia laajempaan pohdintaan siitä, mitä pidämme totena ja mikä antaa elämällemme merkityksen. Se haastaa meidät tarkastelemaan omia uskomuksiamme, kokemuksiamme ja sitä, kuinka yhdistämme henkiset ja konkreettiset todellisuudet. Enkelit – olivatpa ne sitten todellisia tai vain inhimillisen mielikuvituksen tuotetta – muistuttavat meitä siitä, että joskus mysteeri itsessään voi olla arvokkaampaa kuin varma tieto.

Jokaisen on löydettävä oma totuutensa näistä asioista. Ehkä vastaus kysymykseen "Onko enkeleitä olemassa?" riippuu juuri siitä, millaisesta totuudesta me itse uskallamme unelmoida.

Joulutarina : Suojelusenkeli

Joulutarina  :

                           Suojelusenkeli

On outoa ja menetys, ettei media käsitellyt allaolevaa tapausta tapahtuma-aikaan vuonna 2002 sen laajemmin ja tutkivammin. Oli vain lyhyet yhden palstan uutiset Turun Sanomissa ja Helsingin Sanomissa. Lyhyet uutiset olivat myös Washington Postissa ja ruotsalaisessa Expressenissä, jossa kylläkin oli myös valokuva Turun Yliopistollisesta Keskussairaalasta. Mutta ei mitään sen syvällisempää ja tarkempaa, myöskään paikalla olevat lääkärit eivät tuoneet asiaa esille julkaisuissaan.
  Leikkasin tätä juttua koskevan pienen uutisen Helsingin Sanomista ja pistin lukemani kirjan väliin. On tietämätön tarkoitus miksi se tipahti vuosien jälkeen työpöydälleni kuin antaen minulle käskyn ja luvan tutkia asiaa.
  Kerron nyt tuon tarinan teille niin kuin olen sen kuullut ja ymmärtänyt.

Joka vuosi ennen joulua Turun Yliopistollisen Keskussairaalan syöpäosastolle saapuu kirje, joka on leimattu joko Suomessa tai Norjassa. Kirjeessä on pienessä muovipussissa auringonkukansiemeniä ja joulukortti, jossa toivotetaan osaston hoitajille Rauhallista Joulua, allekirjoituksena on pelkkä etunimi. Kortissa on aina myös jokin lyhyt lause, kuten ” Ihana uinti hyisessä vuonossa tänään.” tai ”Pian on jälleen yhteinen Joulu lasten kanssa.” Kirjeen avattuaan ylihoitaja, jolla on ikuisesti uneliaat silmät, laittaa kortin osaston henkilökunnan ilmoitustaululle, josta muut voivat lukea sen päivän mittaan. Sitten hän ottaa laatikosta sinne varatut kynttilän, kynttilänjalan ja tulitikut.  Muut tehtävät jättäen hän kulkee erääseen huoneeseen ja aukaisee ikkunan. Hän ripottelee siemenet ikkunanlaudalle ja sulkee sitten ikkunan. Hän laittaa kynttilän sisäpuolen ikkunanlaudalle ja sytyttää kynttilän. Sen tehtyään hän on hetken oman itsensä kanssa ja tuijottaa taivaalle. Savupiippuja ei enää ole, ne räjäytettiin alas vuosia sitten, kun tehdas suljettiin. Mutta muuten taivas on sama. Kuin silloin.  Jos huoneessa oleva potilas kysyy asiasta jotain, niin hän vastaa, että näin on ollut tapana.

Korkeat savupiiput, jotka näkyivät sairaalaan naisen huoneeseen, sylkivät ilmaan mustaa savua yötä päivää. Oli muutama päivä ennen Joulua. Nainen tuijotti herkeämättä ulos ikkunasta. Pakkasen takia taivas oli menettänyt sinensä, taivas oli kuin poltettua tuhkaa, ja nainen yritti mielessään yhdistää sitä vasten piirtyvät savupatsaat joihinkin ihmishahmoihin tai eläimiin. Mutta hänen ajatuksensa olivat liian sekaisin. Hän ajatteli, että tehtaiden savu likaa ilmaa. Nainen ajatteli myös kuolemaa. Nainen ihmetteli, miten nopeasti kaikki oli mennyt, miksi syntymästä kuolemaan oli niin lyhyt matka. Vasta äskenhän hän oli kasvanut lapsesta pituuteensa, vasta hetki sitten hän oli oppinut kävelemään, vasta äsken hän oli kaatunut polkupyörällä, vasta juuri hän oli käynyt koulunsa, vasta eilen hän oli rakastunut ja kutsunut lapsensa elämään.

   Nainen oli määrätty kiireelliseen leikkaukseen syksyllä havaitun taudin käännyttyä nopeasti agressiiviseksi, mutta siitä oli jo aikaa kolme  päivää, kun oli pitänyt leikata. Nainen oli kaikin tavoin yrittänyt siirtää leikkausta Joulun yli, mutta lääkäri ei ollut tähän suostunut. Sitä nainen nyt ihmetteli, kun mitään kiirettä ei enää tuntunut olevan. Kokeita oli otettu lisää pitkin päiviä. Kun yksi oli otettu, niin seuraava jo odotti. Kun nainen kysyi leikkauksestaan, hänelle vastattiin, että pian. Mutta leikkausta vaan ei ollut tullut. Nainen ajatteli, että se tiesi huonoa.

   Naisella oli kaksi lasta, 9- vuotias tyttö ja 8-vuotias poika. Sitä nainen suri eniten, ettei olisi Jouluna lasten kanssa kotona, ja siltä hieman tuntui, ettei enää milloinkaan. Naisen aviomies oli kuollut onnettomuudessa kolme vuotta sitten, eikä lapsilla sitten olisi kumpaakaan vanhempaa. Mies oli ollut rakas hänelle ensi silmäyksestä lähtien, eikä hän vieläkään oikein ymmärtänyt, miksi tämä oli otettu häneltä pois. Yhdessä he olivat viettäneet kesälomia Norjassa, sen eräässä vuonossa oli heidän autonsa ja telttansa paikka. Leirintäalueella oli myös pieni hotelli, jossa he olivat viettäneet muutaman Joulun. Oli selittämätön tarkoitus, miksi Norja oli muodostunut niin rakkaaksi heille, mutta  vaikeina hetkinä hän ajatteli siellä vietettyjä ihmeellisiä onnen päiviä. Mutta nyt tämäkään ajatus ei jaksanut kantaa. Tuhannet pienet leuat söivät hänen sisuksiaan.

  Nainen olisi ollut ihan hukassa ilman siskoaan. Sisko kävi katsomassa naista aamupäivisin ja sitten lasten kanssa iltapäivisin.

   He katsoivat toisiaan hiljaisuuden vallitessa. Sisko laittoi kätensä naisen käteen tuen merkiksi.

  -Hyvä on, menen kysymään, sisko sanoi sitten kuin olisi lukenut naisen ajatuksen.

   Sisko palasi kymmenen minuutin kuluttua.

  -Eivät osanneet sanoa mitään, lääkärit kuulemma tietävät, mutta ei heitäkään näkynyt missään.

   - Se on jo liian levinnyt, nainen sanoi lohduttomasti. – Ei mitään ole enää tehtävissä, ei kannata leikata. Eivät ne leikkaa, jos siitä ei ole mitään hyötyä. Ei tästä mitään muuta voi päätellä.

   - Älä höpsi. Näytät paljon paremmalta tänään. Jotain sinussa on tapahtunut parempaan, ihan oikeasti, naisen sisko sanoi.

   - Minulla oli outo tuntemus tänään, koko kehoani poltti kuin olisin ollut avannossa uimassa, nainen sanoi. – Itse asiassa, sama tunne oli eilen muutaman kerran. Ja ennenkin on ollut. Pelottaa, ihan kuin kuolema hyväilisi minua ennen ottamistaan.

   - Katso, lintu ikkunanlaudalla, sisko sanoi sitten.

   Nainen katsoi ikkunaan, mutta lintu oli jo ehtinyt lentää pois. Linnusta nainen sai kuitenkin välähdyksen ajaksi muistuman eräästä linnusta omassa lapsuudessaan. Hän oli silloin ollut 8- vuotias, ja makasi kovassa kuumeessa vuoteen omana, kun oli nähnyt linnun. Silloin oli ollut Marraskuun loppu, ja suuri  pihakoivu oli ollut lehdetön, siksi lintu oli näkynyt niin hyvin. Hän oli sairastanut yli viikon, ja hän oli nähnyt linnun puussa kolmena tai neljänä päivänä. Äiti oli kiikaroinut kaukoputkella paikallaan pysyttelevää lintua ja sanonut, että sen silmät leiskuivat punaisina valon osuessa.

  Ennen kuin naisen sisko lähti, nainen otti tyynynsä alta sinikantisen vihkon ja ojensi sen tälle. Siinä oli ohjeita lasten kasvatusta varten, jos kaikki menisi huonosti niin kuin nyt naisesta näytti ja tuntui.

   - Uit sinä vielä jälleen oikeassa avannossa tänä talvena, naisen sisko sanoi.

  Illalla nainen soitti siskolleen ahdistuneena. Hän puhui siitä, mitä oli kirjoittanut sinikantiseen vihkoon. Tyttö oli taiteellinen niin kuin edesmennyt isänsä, poika käytännöllinen äitinsä tavoin, joka halusi tehdä käsillään. Jonkun oli näytettävä heille se teiden risteys, josta monet erilaiset tiet lähtivät omaa elämää kohti. Lapsien teitä ei saanut kahlita, mutta jonkun oli suojeltava ja opastettava.

  Aamulla nainen soitti siskolleen heti kahdeksan jälkeen. Hän vaikutti yhä ahdistuneemmalta. Sisko lähti heti sairaalaan.

  -Kiitos, että olet olemassa, nainen sanoi. Hän tunsi siskonsa käden kädessään, se oli hyvä turvallinen käsi. – En tulisi toimeen ilman sinua. Kahden päivän päästä on Jouluaatto, ja minä olen täällä.

  -Kun kaikki on niin merkillistä, nainen puhui edelleen. – Silloin ensimmäisenä päivänä…Olen varma, että minua oltiin jo viemässä leikkaussaliin, mutta hoitaja sai kesken kaiken puhelinsoiton ja minut vietiinkin kokeisiin. Ja siitä asti kokeet ovat jatkuneet. Mutta kukaan ei puhu minulle mitään. Minulla oli taas yöllä ja aamulla se tuntemus. Kuumotus. Ne tuntemukset olivat jo kotona ennen kuin minut otettiin sisään sairaalaan.

  - Kaikki kääntyy vielä hyväksi, olenhan sanonut, sisko sanoi. – Usko minua, näytät tänäänkin jotenkin paremmalta kuin eilen. Tarkoitan sitä. Avannossa me vielä uimme maailman ääriin. Sattuuko sinua johonkin ?

   -Ei, ei minua satu…Kummallista sinänsä, ettei satu.

   Aamupala oli pöydällä syömättä.

  -Laitan hiuksesi, kulta.

   Nainen nousi istumaan ja sisko laittoi hänen hiuksiaan. Hän nosti pitkät hiukset kädelleen ja veti harjaa pitkin, lempein vedoin.

-Hiuksesikin ovat paksut ja terveet, saisinpa tällaiset hiukset. Katso, harjaan ei jäänyt yhtään hiusta niinkuin ennen.

   Nainen katsoi ikkunaan. Kirkastuvalle taivaalle oli muodostunut pilviä. Korkeat savupiiput nostivat nokensa ja tuhkansa pilviin ja pilviäkin ylemmäksi.

   -Hyvä on, sisko sanoi sitten, - käyn nyt kysymässä, enkä lähde tällä kertaa ilman vastauksia. Täytyyhän tähän selvyys saada.

Mutta hän ei ehtinyt poistua huoneesta, kun sinne saapui kaksi sairaanhoitajaa ja kolme lääkäriä. Lääkäreillä oli kansiot käsissään. Kaikilla oli vakavat ilmeet. Johtavan ylilääkärin oli selvästikin vaikea puhua ja ilmaista asia ymmärrettävästi. Hänkin vaikutti järkyttyneeltä.

   Nainen katsoi ylilääkärin suuta, joka puhui. Tunnekuohun valtaama nainen kuuli ja ymmärsi vain joitain yksittäisiä sanoja ja lauseita.

   -…kokeita, jotka…ymmärrettävästi näin ollen…

    Lääkärien takana naisen sisko perääntyi seinustalle ja istuutui tuolille, vaikka nainen halusi hänet vierelleen, kun tuntui, että kaikki katoaa. Nainen kuuli mielessään jonkin sävelmän soivan jostain kaukaa, se oli kaunis, turvallinen sävelmä. Hän ajatteli koulun kevätjuhlia, kun oli päässyt siirtymään yläasteelle.

   -… siksi emme leikkaa…

   -Paljonko minulla on aikaa? nainen kuuli itsensä kysyvän ääntään tuntematta.

Sairaanhoitaja, jolla oli ikuisesti uneliaat silmät, tarttui häntä kädestä ja olkaan.

   -Ei, te olette ymmärtänyt väärin, kokonaan väärin.

Nuorempi lääkäri, joka seisoi ylilääkäristä vasemmalla, astui askeleen eteenpäin ja otti tilanteen haltuunsa.

   -Niin, kuten kollegani jo sanoi, olemme monin kokein ja myös ulkopuolisin avuin varmistaneet asian. Tunti sitten saimme viimeisen  vahvistuksen Karoliinisesta Yliopistosairaalasta Ruotsista. Sinnekin lähetimme näytteet. Täysin kiistattomasti teillä oli se, mutta yhtä kiistattomasti teillä ei sitä enää ole. Mitään sekaannusta ei ole. Minulle ei ole koskaan sattunut tällaista kohdalle. Olitte kuolemansairas, mutta ette enää. Olette täysin terve.  Emme mekään hevillä tätä uskoneet, siksi tämä hiukan venyi.  Me emme leikkaa teitä, koska ei ole mitään leikattavaa. Emme ymmärrä mitä on tapahtunut. Toivotan itseni, kollegoitteni, tämän osaston ja koko sairaalan puolesta teille  Hyvää ja Rauhallista Joulua.

- Mitä te puhutte? nainen kysyi tyhmänä huoneen hiljaa huojuessa hänen ympärillään.

   Toinen sairaanhoitajista  laski naisen kotivaatteet sängylle.

  Silloin  kumma kuumotus lävisti jälleen naisen. Nyt se oli vain hetken aalto.

   Oudon vaiston lumoamana nainen käänsi katseensa ikkunaan. Savupiippuja ei enää näkynyt, ensilumi oli alkanut sataa sakeana. Isot hiutaleet leijuivat puhtaina ja valkoisina alas. Valkoinen Joulu, nainen ehti ajatella.

   Sitten nainen näki sen.

   Lumen keskellä.

   Ikkunanlaudalla.

   Päätään kallistelevan, punasilmäisen linnun.
.
.
.
.
Joulutarina: Suojelusenkeli. Suojelusenkeli maalaus, suojelusenkeli runo, suojelusenkeli tarina, oma suojelusenkeli, suojelusenkeli kokemuksia, suojelusenkeli youtube, suojelusenkeli sanat.