 |
| Rakkaustarina, love story, parisuhde, rakkaus, romanssi, romantiikka |
Rakkaustarina: Mies ja kuollut rakastettu
Hän seisoi hautausmaalla, katse kiinni kivisessä muistomerkissä. Vihreät lehdet kuiskasivat tuulessa, mutta hänen maailmansa oli hiljainen. Siinä missä muut kuuntelivat kevättuulen pehmeitä säveliä, hän kuuli vain hänen äänensä – rakastettunsa äänen, joka oli jäänyt ikuisesti kaikumaan.
Ei ollut enää käsiä, joita pitää, ei suudelmaa, joka rauhoittaisi sydämen. Rakastettu oli poissa, mutta muisto elikin vahvemmin kuin koskaan. Mies ei voinut päästää irti – ei rakkaudesta, eikä tuskasta, joka oli juurtunut syvälle hänen sisimpäänsä.
Hän muisti viimeisen hetken, jolloin heidän katseensa kohtasivat. Siitä hetkestä ei ollut paluuta, siitä hetkestä, jolloin hän tiesi, ettei koskaan enää koskisi rakastettunsa ihoon. Mutta vaikka rakastettu oli kuollut, ei hän ollut unohtanut. Hänen muistonsa elivät joka askeleessa, joka huokauksessa. Aamukahvin tuoksu, yhteiset naurut, ja ne sanat, joita ei koskaan ehtinyt sanoa.
Mies ei voinut olla miettimättä, voisiko hän jollain tavoin
päästää irti. Vai oliko rakastetun muisto liian kallis, liian pyhä, että siihen
olisi voinut vain jäädä kiinni? Kaikki, mitä hän oli ollut, oli nyt vain haamu,
joka vaelsi menneessä ajassa.
Hautakivi seisoi jykevänä, kylmänä ja liikkumattomana, aivan kuten aika, joka ei enää kulkenut hänen mukanaan. Hän ojensi kätensä, sormenpäät haparoivat kaiverrettuja kirjaimia, kuin ne voisivat vielä kuiskata hänelle rakastetun äänen, muiston, hetken ennen lopullista hiljaisuutta.
Tuuli tanssi lehtien lomassa, kevät hengitti elämää ympärilleen, mutta hänen maailmassaan ei ollut vuodenaikoja. Oli vain pysähtynyt hetki, menneisyyden kaiut, ja sydän, joka sykki haavoittuneena, mutta yhä rakastaen. Ei ollut enää pehmeitä suudelmia, ei lämpimiä katseita, vain muistot, jotka hiipivät esiin aamuisin, iltaisin, joka kerta, kun yksinäisyys levitti siipensä hänen ylleen.
Hän sulki silmänsä ja antoi itsensä muistaa. Viimeisen kosketuksen, hymyn, joka ei koskaan ehtinyt haalistua, ja sanat, jotka jäivät sanomatta. Olisiko hän voinut rakastaa enemmän? Olisiko hän voinut pidellä lujemmin, estää ajan karkaamasta heidän välistään? Mutta elämä ei antanut vastauksia, se vain vei, otti ja jätti jälkeensä kaihon, jota ei voinut täyttää.
Hänen rakkautensa oli muuttunut haamuksi, joka kulki hänen rinnallaan, varjona, joka ei koskaan jättäisi häntä yksin. Ja kuitenkin, mies tiesi, että jonain päivänä, ehkä vielä jonakin kevätaamuna, hän saattaisi astua askeleen eteenpäin. Ei unohtaakseen, vaan kantamaan mukanaan muistoa, ei taakkana, vaan rakkaudella.
Mutta vaikka rakastettu oli poissa, oli miehellä vielä yksi
tehtävä: ei unohtaa. Rakastettu ei ollut kuollut hänelle, sillä rakkaus ei
kuole. Se jää elämään, siellä missä ei ole ääniä, mutta on muistoja.
