 |
| ihmiskuiskaaja, rakkaustarina, love story, parisuhde, rakkaus, romanssi, romantiikka |
Aurinko valaisi vanhan kahvilan nurkkapöydän, johon Elias istuutui, kuten hän oli tehnyt joka torstai viimeiset kaksi vuotta. Hän otti esiin muistikirjansa ja kirjoitti siihen rivin tai kaksi, mutta ajatukset eivät keskittyneet sanoihin. Hänen katseensa harhaili ikkunasta kadulle, missä ihmiset kulkivat kiireisinä, tietämättöminä hänen sisällään vellovista tunteista.
Kahvilan ovi avautui, ja tuttu hahmo astui sisään. Hanna.
Hän oli kaunis, hymyili leveästi ja vilkutti Eliakselle, kuten aina. Elias
hymyili takaisin, mutta hänen sydämensä painui raskaaksi. Hanna ei koskaan
tiennyt, mitä hän tunsi. Eikä tulisi tietämään.
He olivat tunteneet toisensa vuosia, jakaneet loputtomia
keskusteluja, nauraneet yhdessä ja tukeneet toisiaan elämän pienissä ja
suurissa hetkissä. Mutta he eivät koskaan olleet olleet mitään enempää. Hanna
puhui haaveistaan, matkoistaan, epäonnistuneista rakkauksistaan, mutta Eliaksen
sydämessä asui yksi totuus, jota hän ei koskaan lausunut ääneen – hän rakasti
Hannaa enemmän kuin ystävänä.
Hän pelkäsi, että jos hän sanoisi sen, kaikki muuttuisi. Hän
pelkäsi menetystä enemmän kuin toivoa. Niinpä hän istui siinä, joka torstai, ja
kirjoitti tunteensa muistikirjaansa, jota kukaan ei koskaan lukisi.
Tänä torstaina Hanna kertoi uutisen. Hän oli tavannut
jonkun, jonkun, joka sai hänen silmänsä loistamaan tavalla, jolla Elias oli
aina toivonut saavansa ne loistamaan. Elias hymyili ja toivotti onnea, aivan
kuten hyvä ystävä tekisi. Sisimmässään hän kuitenkin tiesi, että se, mikä oli
ollut hänen sydämessään kaikki nämä vuodet, pysyisi siellä – toteutumattomana,
mutta silti kauniina.
Kun Hanna lähti kahvilasta uuden elämänsä suuntaan, Elias
jäi hetkeksi paikalleen. Hän sulki muistikirjansa ja ymmärsi, että jotkut
rakkaudet eivät ole tarkoitettuja toteutumaan, mutta se ei tee niistä vähemmän
todellisia.
