Pakina: Suomen hallitus

    

Pakina: Suomen hallitus

  

Petteri Orpo, Suomen hallitus, Politiikka

Tiikka on vaativa laji, varsinkin politiikka

Suomen hallitus – vakavaa politiikkaa vai komediaa?

Suomen hallitus on kuin pitkäikäinen saippuaooppera: juonenkäänteet ovat yllättäviä, hahmot vaihtuvat tiheään, ja draamaa riittää enemmän kuin keskiverto tosi-tv-sarjassa. Välillä se muistuttaa seikkailuelokuvaa, jossa sankarit ja roistot vaihtavat rooleja lennosta, ja toisinaan se on puhdasta farssia – paitsi että lipun hinta näkyy verotuksessa.

Hallituksen muodostaminen on jo itsessään kuin huippujännittävä urheilulaji. Vaaleissa kansa antaa poliitikoille äänensä, mutta varsinainen show alkaa vasta sen jälkeen, kun puolueet yrittävät löytää keskenään jonkinlaisen yhteisen sävelen. Tämä muistuttaa hieman sitä, kun perhe yrittää päättää, mistä tilataan pizzaa – yksi haluaa pepperonia, toinen vegaanitäytteitä ja kolmas miettii, voiko tilata pelkän juuston ilman pohjaa. Lopputuloksena on kompromissi, josta kukaan ei ole täysin tyytyväinen, mutta jonka kanssa yritetään elää seuraavat neljä vuotta.

Kun hallitus lopulta saadaan kasaan, alkaa sen todellinen työ – eli se, että hallituspuolueet yrittävät olla riitelemättä keskenään julkisesti. Tässä vaiheessa poliitikot kehittävät mestarillisia taitoja vastata toimittajien kysymyksiin ilman, että he oikeastaan sanovat mitään. Kuuluisia lauseita ovat esimerkiksi "tämä on monisyinen kysymys", "emme halua spekuloida" ja "tärkeintä on katsoa eteenpäin". Joskus joku erehtyy sanomaan jotain rehellistä, ja siitä seuraa kansallinen kohu, joka kestää kolme päivää ja johtaa lopulta siihen, että joku pahoittelee sanomisiaan X:ssä.

Suomen hallituksen ohjelma on myös oma taiteenlajinsa. Se on kuin uuden vuoden lupaus: täynnä hyvää tarkoittavia tavoitteita, joista osa unohtuu jo ensimmäisen kuukauden aikana. Budjettiriihessä puolestaan poliitikot neuvottelevat kuin kirpputorilla: "jos minä annan sinulle tämän veroalennuksen, saatko sinä suostumaan polttoaineveron korotukseen?". Jokainen puolue haluaa viedä kotiin jotain, mitä voi esitellä omille äänestäjilleen, mutta lopulta kaikilla on vain vähän tyytymättömiä ilmeitä ja kevyesti vääntyneet selitykset siitä, miksi "tämä oli paras mahdollinen ratkaisu tässä tilanteessa".

Ja sitten, juuri kun asiat alkavat rullata, joku tekee jotain, mikä kaataa koko korttitalon. Yksi ministeri eroaa, toinen tekee X:ssä harkitsemattoman päivityksen, ja kolmas joutuu selittelemään vuosikymmenten takaista lausuntoaan. Yhtäkkiä spekulaatiot uusista vaaleista alkavat, ja media riemuitsee uusista otsikoista. Kansalaiset puolestaan huokaavat syvään ja toteavat, että "taas mennään".

Lopulta, olipa hallitus minkälainen tahansa, se pysyy juuri ja juuri kasassa siihen asti, kunnes on aika taas valita uudet päättäjät. Ja sitten koko sirkus alkaa alusta.

Suomen hallitus ei ehkä ole täydellinen, mutta ainakin se tarjoaa meille kaikille viihdettä – halusimmepa sitä tai emme.

Vielä tämäkin:

Hyvät hallituksen ministerit itse kukin tahollaan, menkää itseenne ja kysykää mitä voitte tehdä enemmän kansalaisten hyväksi ja vähemmän oman itsenne hyväksi. Menkää itseenne nyt heti. Kukin siinä paikassa, jossa juuri nyt on.

Onko enkeleitä olemassa?

enkeli, suojelusenkeli, maan korvessa kulkevi lapsosen tie

Enkelit – todellisuutta vai tarunhohtoista lumousta?

Olemme kaikki kuulleet tarinoita enkeleistä. Ne ovat olleet osa ihmiskunnan tarinankerrontaa vuosituhansien ajan, ja ne esiintyvät lukuisissa uskonnoissa, mytologioissa ja kirjallisuudessa. Mutta mitä me oikein tiedämme enkelien olemassaolosta – ovatko ne konkreettisia olentoja, jotka kuljettavat viestejä korkeammilta voimilta, vai ovatko ne enemmänkin symbolisia hahmoja, joiden kautta ihmiset ovat yrittäneet ymmärtää elämän mysteerejä?

Monille uskoville enkelit ovat todellisia ja läsnä olevia olentoja, jotka suojelevat, ohjaavat ja lohduttavat. Uskonnollisessa perinteessä enkelit ovat usein Jumalan lähettiläitä, jotka toimivat sillanrakentajina taivaan ja maan välillä. Tämä näkökulma tarjoaa monille toivoa ja turvaa – ajatuksen, että olemme osa suurempaa kokonaisuutta ja että korkeampi voima on valppaana meidän puolestamme.

Toisaalta moderni tiede suhtautuu ilmiöihin, joita ei voida mitata tai toistaa laboratoriossa, varauksella. Näin ollen monet pitävät enkelikuvia enemmänkin kulttuurisesti ja psykologisesti merkittävinä symboleina kuin konkreettisena todellisuutena. Enkelit voivat edustaa inhimillisiä arvoja, kuten myötätuntoa, suojelua ja ohjausta, jotka ovat meille tärkeitä, vaikka niiden olemassaoloa  ei pystyisikään todentamaan.

Henkilökohtainen kokemus on monessa tapauksessa se tekijä, joka määrää uskon enkelten olemassaoloon. Osa ihmisistä on kokenut hetkiä, jolloin he ovat tunteneet olonsa erityisen suojelluiksi tai saaneet odottamattomia, selvästi positiivisia sattumuksia – kokemuksia, joita he tulkitsevat enkelien välittämänä viestinä. Vaikka nämä kokemukset ovat henkilökohtaisia, niillä on valtava merkitys yksilön elämänlaadulle ja maailmankuvalle.

Kritiikistä huolimatta enkelit toimivat monelle voimakkaana metaforana. Ne symboloivat toivoa vaikeuksien keskellä, muistuttavat meitä siitä, että emme ole koskaan täysin yksin, ja tarjoavat innoitusta elämän poluilla. Ehkä tärkeintä tässä keskustelussa onkin se, että riippumatta siitä, ovatko enkeleitä "oikeasti" olemassa vai eivät, niiden käsite antaa ihmisille voimaa kohdata elämän haasteita.

Loppujen lopuksi kysymys enkeleiden olemassaolosta avaa ovia laajempaan pohdintaan siitä, mitä pidämme totena ja mikä antaa elämällemme merkityksen. Se haastaa meidät tarkastelemaan omia uskomuksiamme, kokemuksiamme ja sitä, kuinka yhdistämme henkiset ja konkreettiset todellisuudet. Enkelit – olivatpa ne sitten todellisia tai vain inhimillisen mielikuvituksen tuotetta – muistuttavat meitä siitä, että joskus mysteeri itsessään voi olla arvokkaampaa kuin varma tieto.

Jokaisen on löydettävä oma totuutensa näistä asioista. Ehkä vastaus kysymykseen "Onko enkeleitä olemassa?" riippuu juuri siitä, millaisesta totuudesta me itse uskallamme unelmoida.

Rakkaustarina: Eron hetki on kallis

Rakkaustarina, love story, parisuhde, rakkaus, romanssi, romantiikka

Rakkaustarina: Eron hetki on kallis

 He seisoivat vastakkain hämärtyvässä illassa, katulamput valaisivat heidän kasvojaan hämärällä valollaan. Tuuli heilutti lehdettömien puiden oksia, ja taivaalta putoili hitaita lumihiutaleita. Kadulla autot ajoivat ohi kuin mikään ei olisi muuttunut, mutta heidän maailmansa oli säröillä.

"Tämä on parempi näin", Leo sanoi hiljaa, vaikka hänen äänensä värähti.

Sofia puristi takkinsa kaulusta tiukemmin. "Miten tämä voi olla parempi? Me rakastamme toisiamme."

Leo katsoi häntä silmiin, mutta käänsi sitten katseensa pois. "Jos rakkaus riittäisi, me emme seisoisi tässä." Hänen silmissään välkähti tuska, mutta hän pakotti itsensä pysymään vahvana.

Sofian kurkkua kuristi, eikä hän enää tiennyt, oliko se kylmyydestä vai sydämen särkyneistä sirpaleista. He olivat käyneet tämän keskustelun niin monta kertaa, etsineet syitä, löytäneet toivoa vain kadottaakseen sen jälleen. Elämä heidän ympärillään vaati liikaa, eikä rakkaus yksin ollut tarpeeksi pitämään heitä yhdessä.

"Muistatko sen kesän, kun me istuimme laiturilla aamuyöhön asti?" Sofia kuiskasi. "Sinä sanoit, että mikään ei voisi erottaa meitä."

Leo sulki silmänsä hetkeksi, kuin yrittäen vangita tuon muiston mieleensä, ennen kuin se haihtuisi. "Muistan kaiken. Ja siksi tämä sattuu niin paljon."

Heidän välillään vallitsi hetken hiljaisuus. Sitten Leo astui lähemmäs, kohotti kätensä ja hipaisi Sofian poskea. "Olet aina osa minua. Mutta nyt meidän on päästettävä irti."

Sofia tunsi kyyneleen valuvan poskelleen, mutta hän nyökkäsi hitaasti. Hän tiesi, että joskus rakkaus ei riitä, vaikka kuinka toivoisi. He seisoivat siinä vielä hetken, kunnes Leo otti askeleen taaksepäin, kääntyi ja lähti.

Sofia katsoi hänen loittonevaa hahmoaan, kunnes tämä katosi kadunkulman taakse. Sitten hän sulki silmänsä ja antoi lumen peittää jalanjäljet, jotka Leo oli jättänyt jälkeensä.

Rakkaustarina: Kasvot väkijoukossa

Rakkaustarina, love story, parisuhde, rakkaus, romanssi, romantiikka

Rakkaustarina: Kasvot väkijoukossa.

 

Jokaisen ihmisen elämässä on tienhaaroja, jotka kohtalo tai ihminen itse valitsee. Jokainen ihminen, joka kulkee olevaa tietään ei koskaan saa tietää toista tietään. Me kuljemme aina olevaa tietä, sen jonka itse tai kohtalo meille valitsi, ja sen me tiedämme ja tunnemme joka päivä, mutta se toinen tie, jota emme koskaan kulkeneet, loistaa ja kimmeltää aina kauniina muistoissamme. Me palaamme muistoissamme tuohon tienhaaraan, mutta emme koskaan voi enää valita, emme koskaan voi kulkea toista tietämme.

Oli syksy vuonna 1998, ja ilma kantoi mukanaan kosteuden ja maahan leijailevien keltaisten ja punaisten lehtien tuoksun. Tomi käveli Helsingin keskustassa, kiireettömänä mutta ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän näki hänet.

Nainen seisoi suojatien reunassa, vaalea villakangastakki suojanaan ja tuuli kieputtaen tummia kutreja kasvojen ympärille. Hän naurahti jollekin  ohikulkevalle ihmiselle, ja se hymy - se sai maailman pysähtymään. Tomi tunsi sydämensä hypähtävän tavalla, jota hän ei ollut koskaan kokenut. Se ei ollut pelkkä ihastuksen hetki, vaan jotakin syvempää, kuin olisi tunnistanut vanhan tutun, vaikka ei ollut koskaan tavannut häntä. Maa huojui hänen allaan, tuuli pyöritti lehtiä kasvoihin.

Ennen kuin Tomi ehti ottaa askeltakaan, liikennevalo vaihtui ja nainen katosi väkijoukkoon. Hän yritti seurata, mutta ihmiset valuivat hänen eteensä, ja hetkessä nainen oli poissa, lumottu hetki oli poissa.

Seuraavina viikkoina Tomi palasi samalle kadulle yhä uudelleen, katsellen jokaisen kulkijan kasvoja. Hän istahti kahviloihin, kulki kiireettömänä toivoen näkevänsä edes vilauksen siitä hymystä, joka oli jäänyt hänen mieleensä kuin kaiku jostakin menneestä.

Vuosien vieriessä Tomi jatkoi etsimistä. Jokainen tummahiuksinen nainen, jokainen tuttu ele tai naurahdus sai hänet pysähtymään ja tarkastelemaan tarkemmin. Hän tiesi, ettei ollut rakastunut johonkin, joka oli ollut – vaan johonkin, josta ei pääsisi koskaan irti, se vain kasvoi ja paisui hänen sisällään.

Kaksikymmentäviisi vuotta kului. Tomi oli ehtinyt rakastaa ja menettää, mutta hänen sydämensä perukoilla eli aina tuo yksi hetki, tuo yksi hymy, joka oli muuttanut kaiken. Hän ei koskaan nähnyt naista uudelleen, mutta joskus hän mietti: oliko se kohtalon leikki vai muistojen kahle, jota hän ei osannut katkaista?

Rakkaustarina: Salattu rakkaus

ihmiskuiskaaja, rakkaustarina, love story, parisuhde, rakkaus, romanssi, romantiikka

Rakkaustarina: Salattu rakkaus

Aurinko valaisi vanhan kahvilan nurkkapöydän, johon Elias istuutui, kuten hän oli tehnyt joka torstai viimeiset kaksi vuotta. Hän otti esiin muistikirjansa ja kirjoitti siihen rivin tai kaksi, mutta ajatukset eivät keskittyneet sanoihin. Hänen katseensa harhaili ikkunasta kadulle, missä ihmiset kulkivat kiireisinä, tietämättöminä hänen sisällään vellovista tunteista.

Kahvilan ovi avautui, ja tuttu hahmo astui sisään. Hanna. Hän oli kaunis, hymyili leveästi ja vilkutti Eliakselle, kuten aina. Elias hymyili takaisin, mutta hänen sydämensä painui raskaaksi. Hanna ei koskaan tiennyt, mitä hän tunsi. Eikä tulisi tietämään.

He olivat tunteneet toisensa vuosia, jakaneet loputtomia keskusteluja, nauraneet yhdessä ja tukeneet toisiaan elämän pienissä ja suurissa hetkissä. Mutta he eivät koskaan olleet olleet mitään enempää. Hanna puhui haaveistaan, matkoistaan, epäonnistuneista rakkauksistaan, mutta Eliaksen sydämessä asui yksi totuus, jota hän ei koskaan lausunut ääneen – hän rakasti Hannaa enemmän kuin ystävänä.

Hän pelkäsi, että jos hän sanoisi sen, kaikki muuttuisi. Hän pelkäsi menetystä enemmän kuin toivoa. Niinpä hän istui siinä, joka torstai, ja kirjoitti tunteensa muistikirjaansa, jota kukaan ei koskaan lukisi.

Tänä torstaina Hanna kertoi uutisen. Hän oli tavannut jonkun, jonkun, joka sai hänen silmänsä loistamaan tavalla, jolla Elias oli aina toivonut saavansa ne loistamaan. Elias hymyili ja toivotti onnea, aivan kuten hyvä ystävä tekisi. Sisimmässään hän kuitenkin tiesi, että se, mikä oli ollut hänen sydämessään kaikki nämä vuodet, pysyisi siellä – toteutumattomana, mutta silti kauniina.

Kun Hanna lähti kahvilasta uuden elämänsä suuntaan, Elias jäi hetkeksi paikalleen. Hän sulki muistikirjansa ja ymmärsi, että jotkut rakkaudet eivät ole tarkoitettuja toteutumaan, mutta se ei tee niistä vähemmän todellisia.