Sote -vaalit

Sote vaalit

Sote-vaalit: Terveys, taksi ja tuskan hiki

Suomessa järjestetään vaaleja tiheämmin kuin taloyhtiön kokouksia, ja nyt on vuorossa sote-vaalit, nuo demokratian kuntosalit, joissa kansalaiset punnertavat äänestyskopissa valitakseen itselleen parhaan mahdollisen jonotusnumeron terveyskeskukseen.

Sote-uudistus on kuin ikuisuusprojekti, jonka eri hallitukset ovat yrittäneet viedä maaliin jo 20 vuotta – ja joka yhä muistuttaa enemmän mökkilaituria keväällä: jokainen vähän korjaa, mutta harva uskaltaa astua päälle. Kansa on odottanut helpotusta terveyspalveluihin, mutta välillä näyttää siltä, että ainoa, mikä edistyy, on vastaanottoaulan tekokasvien pölyttyminen.

Puolueet lupaavat sote-vaaleissa kaiken mahdollisen ja vähän mahdottomankin. Yksi vakuuttaa, että hoitoon pääsee alle viikossa, toinen lupaa jokaiselle oman henkilökohtaisen lääkärin, ja kolmas ilmeisesti aikoo ratkaista ongelmat palauttamalla kansan kuppauksen ja suoneniskennän pariin.

Sote-palveluiden järjestämisessä on myös alueellisia eroja. Kaupungeissa odotushuoneet ovat täynnä ja ihmiset nojaavat kännyköihinsä, kun taas harvaan asutuilla seuduilla terveydenhoitoon pääsee joko omalla autolla tai odottamalla vuoden verran, että sote-taksi löytää perille. Tässä kohtaa tosin olisi hyvä, jos navigaattorin sijaan kuljettajana olisi vanha kunnon Erkki, joka tuntee kylän jokaisen mutkan ja osaa väistää jopa ne kuuluisat hirvet, jotka aina mainitaan rahoitusperusteena.

Digitalisaation myötä monet palvelut ovat siirtyneet verkkoon, mikä on erityisen kätevää niille, jotka osaavat käyttää tietokonetta tai omaavat nettiyhteyden, joka on nopeampi kuin etanan matkanteko. Kunnan vanhimmalla asukkaalla voi olla rautainen tahto varata aika sähköisesti, mutta jos systeemi vaatii ensin kirjautumisen verkkopankkitunnuksilla, sitten vahvistuksen tekstiviestillä ja lopulta vielä suullisen lausunnon videopuhelun välityksellä, saattaa olla, että helpompi vaihtoehto on vain kasvattaa parransänkeä ja toivoa parasta.

Lopulta vaaleissa kuitenkin käydään äänestämässä – jos ei muuten niin siksi, että äänestyspaikalla on tarjolla kahvia ja kuivaa pullaa. Ja oli tulos mikä tahansa, tärkeintä on, että suomalainen terveydenhuolto toimii, tavalla tai toisella. Joskus hitaasti, joskus yllättäen, mutta aina yhtä kansallisesti ainutlaatuisella tyylillä. Ja jos kaikki muu pettää, onneksi on apteekki ja burana.

Pakina: Suomen hallitus

    

Pakina: Suomen hallitus

  

Petteri Orpo, Suomen hallitus, Politiikka

Tiikka on vaativa laji, varsinkin politiikka

Suomen hallitus – vakavaa politiikkaa vai komediaa?

Suomen hallitus on kuin pitkäikäinen saippuaooppera: juonenkäänteet ovat yllättäviä, hahmot vaihtuvat tiheään, ja draamaa riittää enemmän kuin keskiverto tosi-tv-sarjassa. Välillä se muistuttaa seikkailuelokuvaa, jossa sankarit ja roistot vaihtavat rooleja lennosta, ja toisinaan se on puhdasta farssia – paitsi että lipun hinta näkyy verotuksessa.

Hallituksen muodostaminen on jo itsessään kuin huippujännittävä urheilulaji. Vaaleissa kansa antaa poliitikoille äänensä, mutta varsinainen show alkaa vasta sen jälkeen, kun puolueet yrittävät löytää keskenään jonkinlaisen yhteisen sävelen. Tämä muistuttaa hieman sitä, kun perhe yrittää päättää, mistä tilataan pizzaa – yksi haluaa pepperonia, toinen vegaanitäytteitä ja kolmas miettii, voiko tilata pelkän juuston ilman pohjaa. Lopputuloksena on kompromissi, josta kukaan ei ole täysin tyytyväinen, mutta jonka kanssa yritetään elää seuraavat neljä vuotta.

Kun hallitus lopulta saadaan kasaan, alkaa sen todellinen työ – eli se, että hallituspuolueet yrittävät olla riitelemättä keskenään julkisesti. Tässä vaiheessa poliitikot kehittävät mestarillisia taitoja vastata toimittajien kysymyksiin ilman, että he oikeastaan sanovat mitään. Kuuluisia lauseita ovat esimerkiksi "tämä on monisyinen kysymys", "emme halua spekuloida" ja "tärkeintä on katsoa eteenpäin". Joskus joku erehtyy sanomaan jotain rehellistä, ja siitä seuraa kansallinen kohu, joka kestää kolme päivää ja johtaa lopulta siihen, että joku pahoittelee sanomisiaan X:ssä.

Suomen hallituksen ohjelma on myös oma taiteenlajinsa. Se on kuin uuden vuoden lupaus: täynnä hyvää tarkoittavia tavoitteita, joista osa unohtuu jo ensimmäisen kuukauden aikana. Budjettiriihessä puolestaan poliitikot neuvottelevat kuin kirpputorilla: "jos minä annan sinulle tämän veroalennuksen, saatko sinä suostumaan polttoaineveron korotukseen?". Jokainen puolue haluaa viedä kotiin jotain, mitä voi esitellä omille äänestäjilleen, mutta lopulta kaikilla on vain vähän tyytymättömiä ilmeitä ja kevyesti vääntyneet selitykset siitä, miksi "tämä oli paras mahdollinen ratkaisu tässä tilanteessa".

Ja sitten, juuri kun asiat alkavat rullata, joku tekee jotain, mikä kaataa koko korttitalon. Yksi ministeri eroaa, toinen tekee X:ssä harkitsemattoman päivityksen, ja kolmas joutuu selittelemään vuosikymmenten takaista lausuntoaan. Yhtäkkiä spekulaatiot uusista vaaleista alkavat, ja media riemuitsee uusista otsikoista. Kansalaiset puolestaan huokaavat syvään ja toteavat, että "taas mennään".

Lopulta, olipa hallitus minkälainen tahansa, se pysyy juuri ja juuri kasassa siihen asti, kunnes on aika taas valita uudet päättäjät. Ja sitten koko sirkus alkaa alusta.

Suomen hallitus ei ehkä ole täydellinen, mutta ainakin se tarjoaa meille kaikille viihdettä – halusimmepa sitä tai emme.

Vielä tämäkin:

Hyvät hallituksen ministerit itse kukin tahollaan, menkää itseenne ja kysykää mitä voitte tehdä enemmän kansalaisten hyväksi ja vähemmän oman itsenne hyväksi. Menkää itseenne nyt heti. Kukin siinä paikassa, jossa juuri nyt on.

Onko enkeleitä olemassa?

enkeli, suojelusenkeli, maan korvessa kulkevi lapsosen tie

Enkelit – todellisuutta vai tarunhohtoista lumousta?

Olemme kaikki kuulleet tarinoita enkeleistä. Ne ovat olleet osa ihmiskunnan tarinankerrontaa vuosituhansien ajan, ja ne esiintyvät lukuisissa uskonnoissa, mytologioissa ja kirjallisuudessa. Mutta mitä me oikein tiedämme enkelien olemassaolosta – ovatko ne konkreettisia olentoja, jotka kuljettavat viestejä korkeammilta voimilta, vai ovatko ne enemmänkin symbolisia hahmoja, joiden kautta ihmiset ovat yrittäneet ymmärtää elämän mysteerejä?

Monille uskoville enkelit ovat todellisia ja läsnä olevia olentoja, jotka suojelevat, ohjaavat ja lohduttavat. Uskonnollisessa perinteessä enkelit ovat usein Jumalan lähettiläitä, jotka toimivat sillanrakentajina taivaan ja maan välillä. Tämä näkökulma tarjoaa monille toivoa ja turvaa – ajatuksen, että olemme osa suurempaa kokonaisuutta ja että korkeampi voima on valppaana meidän puolestamme.

Toisaalta moderni tiede suhtautuu ilmiöihin, joita ei voida mitata tai toistaa laboratoriossa, varauksella. Näin ollen monet pitävät enkelikuvia enemmänkin kulttuurisesti ja psykologisesti merkittävinä symboleina kuin konkreettisena todellisuutena. Enkelit voivat edustaa inhimillisiä arvoja, kuten myötätuntoa, suojelua ja ohjausta, jotka ovat meille tärkeitä, vaikka niiden olemassaoloa  ei pystyisikään todentamaan.

Henkilökohtainen kokemus on monessa tapauksessa se tekijä, joka määrää uskon enkelten olemassaoloon. Osa ihmisistä on kokenut hetkiä, jolloin he ovat tunteneet olonsa erityisen suojelluiksi tai saaneet odottamattomia, selvästi positiivisia sattumuksia – kokemuksia, joita he tulkitsevat enkelien välittämänä viestinä. Vaikka nämä kokemukset ovat henkilökohtaisia, niillä on valtava merkitys yksilön elämänlaadulle ja maailmankuvalle.

Kritiikistä huolimatta enkelit toimivat monelle voimakkaana metaforana. Ne symboloivat toivoa vaikeuksien keskellä, muistuttavat meitä siitä, että emme ole koskaan täysin yksin, ja tarjoavat innoitusta elämän poluilla. Ehkä tärkeintä tässä keskustelussa onkin se, että riippumatta siitä, ovatko enkeleitä "oikeasti" olemassa vai eivät, niiden käsite antaa ihmisille voimaa kohdata elämän haasteita.

Loppujen lopuksi kysymys enkeleiden olemassaolosta avaa ovia laajempaan pohdintaan siitä, mitä pidämme totena ja mikä antaa elämällemme merkityksen. Se haastaa meidät tarkastelemaan omia uskomuksiamme, kokemuksiamme ja sitä, kuinka yhdistämme henkiset ja konkreettiset todellisuudet. Enkelit – olivatpa ne sitten todellisia tai vain inhimillisen mielikuvituksen tuotetta – muistuttavat meitä siitä, että joskus mysteeri itsessään voi olla arvokkaampaa kuin varma tieto.

Jokaisen on löydettävä oma totuutensa näistä asioista. Ehkä vastaus kysymykseen "Onko enkeleitä olemassa?" riippuu juuri siitä, millaisesta totuudesta me itse uskallamme unelmoida.

Rakkaustarina: Eron hetki on kallis

Rakkaustarina, love story, parisuhde, rakkaus, romanssi, romantiikka

Rakkaustarina: Eron hetki on kallis

 He seisoivat vastakkain hämärtyvässä illassa, katulamput valaisivat heidän kasvojaan hämärällä valollaan. Tuuli heilutti lehdettömien puiden oksia, ja taivaalta putoili hitaita lumihiutaleita. Kadulla autot ajoivat ohi kuin mikään ei olisi muuttunut, mutta heidän maailmansa oli säröillä.

"Tämä on parempi näin", Leo sanoi hiljaa, vaikka hänen äänensä värähti.

Sofia puristi takkinsa kaulusta tiukemmin. "Miten tämä voi olla parempi? Me rakastamme toisiamme."

Leo katsoi häntä silmiin, mutta käänsi sitten katseensa pois. "Jos rakkaus riittäisi, me emme seisoisi tässä." Hänen silmissään välkähti tuska, mutta hän pakotti itsensä pysymään vahvana.

Sofian kurkkua kuristi, eikä hän enää tiennyt, oliko se kylmyydestä vai sydämen särkyneistä sirpaleista. He olivat käyneet tämän keskustelun niin monta kertaa, etsineet syitä, löytäneet toivoa vain kadottaakseen sen jälleen. Elämä heidän ympärillään vaati liikaa, eikä rakkaus yksin ollut tarpeeksi pitämään heitä yhdessä.

"Muistatko sen kesän, kun me istuimme laiturilla aamuyöhön asti?" Sofia kuiskasi. "Sinä sanoit, että mikään ei voisi erottaa meitä."

Leo sulki silmänsä hetkeksi, kuin yrittäen vangita tuon muiston mieleensä, ennen kuin se haihtuisi. "Muistan kaiken. Ja siksi tämä sattuu niin paljon."

Heidän välillään vallitsi hetken hiljaisuus. Sitten Leo astui lähemmäs, kohotti kätensä ja hipaisi Sofian poskea. "Olet aina osa minua. Mutta nyt meidän on päästettävä irti."

Sofia tunsi kyyneleen valuvan poskelleen, mutta hän nyökkäsi hitaasti. Hän tiesi, että joskus rakkaus ei riitä, vaikka kuinka toivoisi. He seisoivat siinä vielä hetken, kunnes Leo otti askeleen taaksepäin, kääntyi ja lähti.

Sofia katsoi hänen loittonevaa hahmoaan, kunnes tämä katosi kadunkulman taakse. Sitten hän sulki silmänsä ja antoi lumen peittää jalanjäljet, jotka Leo oli jättänyt jälkeensä.

Rakkaustarina: Kasvot väkijoukossa

Rakkaustarina, love story, parisuhde, rakkaus, romanssi, romantiikka

Rakkaustarina: Kasvot väkijoukossa.

 

Jokaisen ihmisen elämässä on tienhaaroja, jotka kohtalo tai ihminen itse valitsee. Jokainen ihminen, joka kulkee olevaa tietään ei koskaan saa tietää toista tietään. Me kuljemme aina olevaa tietä, sen jonka itse tai kohtalo meille valitsi, ja sen me tiedämme ja tunnemme joka päivä, mutta se toinen tie, jota emme koskaan kulkeneet, loistaa ja kimmeltää aina kauniina muistoissamme. Me palaamme muistoissamme tuohon tienhaaraan, mutta emme koskaan voi enää valita, emme koskaan voi kulkea toista tietämme.

Oli syksy vuonna 1998, ja ilma kantoi mukanaan kosteuden ja maahan leijailevien keltaisten ja punaisten lehtien tuoksun. Tomi käveli Helsingin keskustassa, kiireettömänä mutta ajatuksiinsa vaipuneena. Sitten hän näki hänet.

Nainen seisoi suojatien reunassa, vaalea villakangastakki suojanaan ja tuuli kieputtaen tummia kutreja kasvojen ympärille. Hän naurahti jollekin  ohikulkevalle ihmiselle, ja se hymy - se sai maailman pysähtymään. Tomi tunsi sydämensä hypähtävän tavalla, jota hän ei ollut koskaan kokenut. Se ei ollut pelkkä ihastuksen hetki, vaan jotakin syvempää, kuin olisi tunnistanut vanhan tutun, vaikka ei ollut koskaan tavannut häntä. Maa huojui hänen allaan, tuuli pyöritti lehtiä kasvoihin.

Ennen kuin Tomi ehti ottaa askeltakaan, liikennevalo vaihtui ja nainen katosi väkijoukkoon. Hän yritti seurata, mutta ihmiset valuivat hänen eteensä, ja hetkessä nainen oli poissa, lumottu hetki oli poissa.

Seuraavina viikkoina Tomi palasi samalle kadulle yhä uudelleen, katsellen jokaisen kulkijan kasvoja. Hän istahti kahviloihin, kulki kiireettömänä toivoen näkevänsä edes vilauksen siitä hymystä, joka oli jäänyt hänen mieleensä kuin kaiku jostakin menneestä.

Vuosien vieriessä Tomi jatkoi etsimistä. Jokainen tummahiuksinen nainen, jokainen tuttu ele tai naurahdus sai hänet pysähtymään ja tarkastelemaan tarkemmin. Hän tiesi, ettei ollut rakastunut johonkin, joka oli ollut – vaan johonkin, josta ei pääsisi koskaan irti, se vain kasvoi ja paisui hänen sisällään.

Kaksikymmentäviisi vuotta kului. Tomi oli ehtinyt rakastaa ja menettää, mutta hänen sydämensä perukoilla eli aina tuo yksi hetki, tuo yksi hymy, joka oli muuttanut kaiken. Hän ei koskaan nähnyt naista uudelleen, mutta joskus hän mietti: oliko se kohtalon leikki vai muistojen kahle, jota hän ei osannut katkaista?

Rakkaustarina: Salattu rakkaus

ihmiskuiskaaja, rakkaustarina, love story, parisuhde, rakkaus, romanssi, romantiikka

Rakkaustarina: Salattu rakkaus

Aurinko valaisi vanhan kahvilan nurkkapöydän, johon Elias istuutui, kuten hän oli tehnyt joka torstai viimeiset kaksi vuotta. Hän otti esiin muistikirjansa ja kirjoitti siihen rivin tai kaksi, mutta ajatukset eivät keskittyneet sanoihin. Hänen katseensa harhaili ikkunasta kadulle, missä ihmiset kulkivat kiireisinä, tietämättöminä hänen sisällään vellovista tunteista.

Kahvilan ovi avautui, ja tuttu hahmo astui sisään. Hanna. Hän oli kaunis, hymyili leveästi ja vilkutti Eliakselle, kuten aina. Elias hymyili takaisin, mutta hänen sydämensä painui raskaaksi. Hanna ei koskaan tiennyt, mitä hän tunsi. Eikä tulisi tietämään.

He olivat tunteneet toisensa vuosia, jakaneet loputtomia keskusteluja, nauraneet yhdessä ja tukeneet toisiaan elämän pienissä ja suurissa hetkissä. Mutta he eivät koskaan olleet olleet mitään enempää. Hanna puhui haaveistaan, matkoistaan, epäonnistuneista rakkauksistaan, mutta Eliaksen sydämessä asui yksi totuus, jota hän ei koskaan lausunut ääneen – hän rakasti Hannaa enemmän kuin ystävänä.

Hän pelkäsi, että jos hän sanoisi sen, kaikki muuttuisi. Hän pelkäsi menetystä enemmän kuin toivoa. Niinpä hän istui siinä, joka torstai, ja kirjoitti tunteensa muistikirjaansa, jota kukaan ei koskaan lukisi.

Tänä torstaina Hanna kertoi uutisen. Hän oli tavannut jonkun, jonkun, joka sai hänen silmänsä loistamaan tavalla, jolla Elias oli aina toivonut saavansa ne loistamaan. Elias hymyili ja toivotti onnea, aivan kuten hyvä ystävä tekisi. Sisimmässään hän kuitenkin tiesi, että se, mikä oli ollut hänen sydämessään kaikki nämä vuodet, pysyisi siellä – toteutumattomana, mutta silti kauniina.

Kun Hanna lähti kahvilasta uuden elämänsä suuntaan, Elias jäi hetkeksi paikalleen. Hän sulki muistikirjansa ja ymmärsi, että jotkut rakkaudet eivät ole tarkoitettuja toteutumaan, mutta se ei tee niistä vähemmän todellisia.

 

Rakkaustarina: Mies ja kuollut rakastettu

Rakkaustarina, love story, parisuhde, rakkaus, romanssi, romantiikka

 

Rakkaustarina: Mies ja kuollut rakastettu

 

Hän seisoi hautausmaalla, katse kiinni kivisessä muistomerkissä. Vihreät lehdet kuiskasivat tuulessa, mutta hänen maailmansa oli hiljainen. Siinä missä muut kuuntelivat kevättuulen pehmeitä säveliä, hän kuuli vain hänen äänensä – rakastettunsa äänen, joka oli jäänyt ikuisesti kaikumaan. 

Ei ollut enää käsiä, joita pitää, ei suudelmaa, joka rauhoittaisi sydämen. Rakastettu oli poissa, mutta muisto elikin vahvemmin kuin koskaan. Mies ei voinut päästää irti – ei rakkaudesta, eikä tuskasta, joka oli juurtunut syvälle hänen sisimpäänsä.

Hän muisti viimeisen hetken, jolloin heidän katseensa kohtasivat. Siitä hetkestä ei ollut paluuta, siitä hetkestä, jolloin hän tiesi, ettei koskaan enää koskisi rakastettunsa ihoon. Mutta vaikka rakastettu oli kuollut, ei hän ollut unohtanut. Hänen muistonsa elivät joka askeleessa, joka huokauksessa. Aamukahvin tuoksu, yhteiset naurut, ja ne sanat, joita ei koskaan ehtinyt sanoa.

Mies ei voinut olla miettimättä, voisiko hän jollain tavoin päästää irti. Vai oliko rakastetun muisto liian kallis, liian pyhä, että siihen olisi voinut vain jäädä kiinni? Kaikki, mitä hän oli ollut, oli nyt vain haamu, joka vaelsi menneessä ajassa.

 Hautakivi seisoi jykevänä, kylmänä ja liikkumattomana, aivan kuten aika, joka ei enää kulkenut hänen mukanaan. Hän ojensi kätensä, sormenpäät haparoivat kaiverrettuja kirjaimia, kuin ne voisivat vielä kuiskata hänelle rakastetun äänen, muiston, hetken ennen lopullista hiljaisuutta. 

Tuuli tanssi lehtien lomassa, kevät hengitti elämää ympärilleen, mutta hänen maailmassaan ei ollut vuodenaikoja. Oli vain pysähtynyt hetki, menneisyyden kaiut, ja sydän, joka sykki haavoittuneena, mutta yhä rakastaen. Ei ollut enää pehmeitä suudelmia, ei lämpimiä katseita, vain muistot, jotka hiipivät esiin aamuisin, iltaisin, joka kerta, kun yksinäisyys levitti siipensä hänen ylleen. 

Hän sulki silmänsä ja antoi itsensä muistaa. Viimeisen kosketuksen, hymyn, joka ei koskaan ehtinyt haalistua, ja sanat, jotka jäivät sanomatta. Olisiko hän voinut rakastaa enemmän? Olisiko hän voinut pidellä lujemmin, estää ajan karkaamasta heidän välistään? Mutta elämä ei antanut vastauksia, se vain vei, otti ja jätti jälkeensä kaihon, jota ei voinut täyttää.

Hänen rakkautensa oli muuttunut haamuksi, joka kulki hänen rinnallaan, varjona, joka ei koskaan jättäisi häntä yksin. Ja kuitenkin, mies tiesi, että jonain päivänä, ehkä vielä jonakin kevätaamuna, hän saattaisi astua askeleen eteenpäin. Ei unohtaakseen, vaan kantamaan mukanaan muistoa, ei taakkana, vaan rakkaudella.

Mutta vaikka rakastettu oli poissa, oli miehellä vielä yksi tehtävä: ei unohtaa. Rakastettu ei ollut kuollut hänelle, sillä rakkaus ei kuole. Se jää elämään, siellä missä ei ole ääniä, mutta on muistoja.

 

 

 

Matti Nykänen - sitaatit

                     

 ”Elämä on laiffii.” - Matti Nykänen 

”En suosittele antabusta kenellekään. Sen kanssa tulee ryypätessä ihan kammottava olo.” -Matti Nykänen. 

”Elämä on ihmisen parasta aikaa.” -Matti Nykänen

”Huominen on aina tulevaisuutta.” -Matti Nykänen

”Sauvakävelin siellä järvellä ja opin avantouinnin.” -Matti Nykänen

 ”Kysymys kuulostaa kysymykseltä.” - Matti Nykänen 

"Jokainen tsäänssi on mahdollisuus!” - Matti Nykänen 

”Mä olen edelleen maailman paras mäkihyppääjä, nykytyylillä voisin hypätä 300 m halkomotti selässä.” - Matti Nykänen 

Mark Twain - aforismeja

 

Tuhkaa ja timantteja